Mie tahtois just nytten muuta ku olla yksin oman mieleni kanssa. Vaikka tiedän, ettei se ois yhtään hyvä juttu. Ainakaa pitemmän päälle. Haluisin vaan olla pieni. Huomaamaton, sallii itelleni jotain hyvää. Muttei liikaa hyvää. Tuskin loppupeleis oonkaan sen arvonen. Minkää arvonen? kuka tietää... Mistä nää ajatukset taas tulee? Kuka ne miulle taas työns? Miun päähän ne ajatuksen. Kuka päästi mun suusta ne sanat, "mie haluisin vaan pois.." Ei näin voi käydä enää. Tappelen tätä vastaa, itteni kanssa taas pyörin mieleni sisällä kehää. Vaikka lupasin, etten enää koskaa ajautus tähä tilanteeseen, että nään vaihtoehtona, sen, että poistuisin täst maailmasta. On huojentavaa itelleni, että se lukee nyt tossa. Tilanne ei siis ole niin paha ku se vois olla. Voisin pitää sen ajatuksen sisälläni, vaalia, valmistella, hieoa, sitä. Tehdä siitä kauniin itselleni. Ei se on ruma ajatus. Mutta silti sitä ajattelen, pikkuhiljaa siihen totun taas.
Huomasin sen tänään. Pitkän ajan jälkeen. Peilistä ei enää katsonut joku, jolla oli mielestäni arvoa. Siellä oli olento, joka hieman etoi minua. Lapsekkaan näköinen, pyöreä, mauton kuva. Sen minä näin. Näin itseni. Haluisin taas olla jotain ihan muuta ku oon.
Ja tiiän sen, että mie reagoin tällee ku miua pelottaa.
Haluisinki tietää, että mitä mie nyt pelkään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti