Tänää, ihan niiku eilenki ja todennäkösesti huomen, mie kadun, sitä, että oon vielä tässä. Oudointa on se, että mulla on hyvä olla, kaikki on hyvin, mutta silti tuntuu siltä ettei mun olisi pitänyt nähdä tätäkään päivää. En saa sitä ajatusta pois vaikka kuinka yritän. Olen kai vaan niin pettyny itseeni, lupasin silloin ettei mun tarvis jaksaa, että pääsisin pois. Vaikka olisi kuinka hyvä olla ja hauskaa ja nauraisin enemmän kun koskaan tuntuu siltä, että se on väärin, vaikka kenenkään kohdalla hyvä olo ei ole väärin ja tiedän senkin.
Itsemurha ei koskaan ole ratkaisu, niin mulle hoettiin tosia kauan, mutta nyt vasta alan tajuamaan kuinka itsekäs teko se on. Mun osalta siihen olisi loppunut kaikki, mun ei olisi tarvinnut enää kokee kipua, pahaa oloa tai jaksaa enää pidemmälle, mutta se kaikki paha olo ja muu ei olisi kadonnut mihkään, se ois vaan siirtyny kaikille mun rakkaille. Kukaan ei olisi koskaan tullu ymmärtämään saatisitte hyväksymää mun päätöstä oman elämäni lopettamisesta. Tiedän sen miksi suunnittelin sen kaiken, tiedän syyn sille kaikelle, tiesin silloin ja tiedän nyt, mutta en itsekkään hyväksy sitä. Haluaisin päästä syyllisyydestä eroon, pyyhkiä ne kaikki kerrat kun roikuin sillan kaiteessa pois. Toisaalta en koskaan halua unohtaa, että pystyisin pitää tiukemmin kiinni etten putoaisi taas pohjalle, koska sieltä todella vaikea päästä pois.
Hiljaisuus hajottaa minut, mutta se ei haittaa, koska en halua kuulla.
Sokeus rauhoittaa, minun ei tarvise nähdä epätäydellisyyttä tai vaatia itseltäni liikaa.
Tunnottomuus on tavallaan ihanaa. Ei kipua, ei sitä tunnetta, että eläisi.
En haluisi ymmärtää, mutta on pakko.
Nyt pitää nähdä ja kuulla. Siitä en pidä, vaikka tiedän että pystyn molempiin.
Kaikista vaikeinta on tuntea, sillä sitä en osaa.
En vaikka kuinka haluaisin.
En enää, ehkä joskus osasin, ehkä joskus tulen taas osaamaan,
tai sitten en. turha toivoa, voi pettyä. Osaanko sitäkään ?
Tälläistä on elämäni.
Tälläinen olen minä- tunnevammainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti