keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Hengitä välillä.

Kävelin tänään ihan normaalisti töistä kotiin. Joku tuntu oudolta. Mietin ja mietin, kunnes tajusin, että nään sulaa asfalttia. Lumi alkaa sulaa pois, kohta kuuluu lintujen laulua, auringon paisteetta, joka melkee kirvelee silmii. Se mitä pelkään, on kohta taas täällä- kevät.

Kevät on sarjassaan niitä asioita, joita pelkään vaan sen takia, että joskus on käyny jotain. Asia, joka tulee, joka pitää kohdata ja elää. Liikaa muistoja, pahaa oloa, liikaa kaikkea, mitä ei saisi ajatella, käydä läpi tai elää uudestaan. Kevään myötä tulee myös 5.4. Typerä päivämäärien pelko ei vain mene pois. Ainut asia mikä siihen liittyy on ikävä muisto. En oo osannu ku pelätä sitä päivää, vaikka se ei ees oo sama päivä. Tavallaan. Yks numero eroo, siltikään ei sama, mutta pelottaa. Sen pitäs olla ilonen päivä, sillä tavallaa saan elää sen, vaikka luulin ja suunnittelin toisin.

En anna itelleni tilaa unohtaa sitä. Vaikka yritän keksi keinoi ja ajatella muilla tavaoilla, ei se unohu. Jos en koskaan voi unohtaa? Jos en ees haluukkaa. Tai sitte mua vaan pelottaa, ettei kukaan  muu muista, vaikka se oliskii helpotus, tavallaa. Kaikki on niin ristiriitasta. Tiedän mitä ihmiset haluis mun ajattelevan siitä päivästä, ne haluu, että oon tässä. Kait aika moni on kiitolliin, että VR oli myöhässä. Niin oon miekii, mut ääääh. Silti tekee pahaa. 

Ehkä myös sen takii sattuu, koska tiiän kuinka pahasti oon mun rakkaita ja läheisii ihmisii satuttanu sinä päivään. Haluisin pyyhkii sen pois, koko kevät sais kadota johkuu. Olla tulematta ja olematta. Koska keväisin mulla on ollu aina kaikista pahin olla. Silloin kaikki on kaatunu niskaa. Mitä jos tänä vuonnakii tule paha olo? Vaikka tiiän, ettei se tulis niin paha, mut silti. Tää on se heikko kohta, se aika ku pitää hitucen pinnistellä. Ja ku kaikki viel yleensä tykkää keväästä, toisin ku minä. Kevät on niin blaah, turhaa. Eikö vois vaa tulla suoraa kesä? Silloin oli jo helpompi olla.

En voi ikuisesti elää menneisyyden vankina. Haluisin, että tänä vuonna pääsisin jo täst pelosta eroo, kaikki muuttus, kokonaa, vihdoinki. Ei mulla oo mitää hätää nyt, ei tosiaan. Kaikki on hyvin. Joskus mie vaa tavallaa unohan hengittää. Mut ku siinä vaiheessa jos tulee yksii huono päivä, ni pelästyn aivan helvetisti. Alan miettimää liikaa ja se on sitte siinä, oon jumissa päässäni. Ei tän pitäs olla tämmönen ongelma, mutta ku se vaan on. 

Kaikella on tarkotus. Sen oon oppinu nytte tässä lähiaikoina. Jos nyt ois myös tarkotus lopettaa pelkääminen. Voisko se olla niin? Koska jos ilon jakaa jonkuu kaa ni se kaksinkertaistuu, jos surun jakaa jonkuu kaa se puolittuuu ni jos pelon jakaa jonkuu kaa ni eiks se silloin laimena tai puolitu tai tuu aiheettomaks tai jotaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti