Näin unta, että kaikki oli hyvin. Katsoin ympärilleni, muistelin mennyttä viikkoa ja tajusin, ettei se ollu unta. Jotenkin on sellanen olo, että oon rauhottunu. Oon saanu kiinni siitä mitä päässäni pyörii. Osannu eritellä sen tunne sotkun mikä vilistä mielessäni.
Aina ennen syksy on ollu kaikista vaikeinta aikaa. Silloin on masentanu kaikista eniten, silloin on piirretty virheviivoja käteen kaikista eniten. Syksyisin oon halunnu pois enemmän ku milloinkaa muulloin. Oon ollu sokee, sulkenu silmäni siltä kauneudelta mikä maailmassa vallitsee syksyllä. Nyt vasta nään tän kaiken. Pidän silmäni auki ja imen sisääni maailman hyvyyttä. Sitä on olemassa vaikka luulin sen jo kauan sitten kadonneen, kuluneen pois. Luulin, että se on hävitetty. Ahdistettu nurkkaan ja muutettu pahaksi. Vaikka niin olisikin tehty tuon mielestäni maailmaan hyvyyttä, onnea ja toivoa. Pystyn siihen koska tunnen olevani nyt vahva. Pystyväni mihin vaan. Olen kokonainen, mutten aivan ehjä. Kukaan ei pysty paikkaamaan haavojani nopeasti, mutta onneksi minulla ei ole kiire mihinkään, ei enää.
Oikeastan syksy on ihana aikaa. Niin paljon värejä. Ne rauhoittavat entisestään. Aivan kuin olisin löytänyt uuden vuoden ajan, koska en ole ennen osannut nauttia syksystä. Huomaan muutoksen itsessäni. En meinaa tunnistaa itseäni. Jotain on tapahtunut pienessä ajassa. Joten pyrin tuomaan sen mitä sisälläni on, ulospäin. Haluan kai muiden näkevän sisääni, huomaavan, että omistan tunteet. Pelkään kai meneväni rikki, jonkun hajottavan minut. Halun, että ihmiset näkevät minun olevan herkkä. Ennen pyrin piilottamaan sen viimeiseen asti, annoin ihmisten kohdella minua miten vain. Kuvittelin olevani supersankari ja tajusin aina liian myöhään, että olen vain ihminen. Sitten tajusin, että ihmiset pystyvät enempään kuin supersankarit.
Huomasin myös, että rakastan itseäni. En ole itserakas kuitenkaan. Ainakin toivon niin. Oikeastaan toivon kaikenlaista. Nyt kun olen oppinut rakastamaan itseäni, ainakin jossain määrin, luulen, että muutkin pystyvät rakastamaan minua ja minä heitä, koko sydämmestäni. Mutta kun se on niin suuri sana... Rakkaus.
Ehkä hieman pelottavakin. Ihmisiä kai pelottaa, että se vangitsee, kahlitsee ja hallitsee. Kyllä se minuakin hieman pelottaa, olen vain henkisesti pieni ihminen. Mitä pahaa siinä olisi jos kaikki ohjaisi rakkaus? Se ei muuta sokeaksi, se avaa silmät, jos vain rakastaa oikeasti, vilpittömästi.
Oli miten oli, nyt olen onnellinen. Tämä aamu on täydellinen. Ainoa vaikea asia on valita otanko teetä vai kahvia. Päätin olla tekemättä siitä ongelmaa. Vähän kumpaakin ja vielä hieman kaakaota.
I'm gonna change your life. I'm THAT girl...
voikun kiva blogi! (: sait uuden lukijan :)
VastaaPoistasannanblogiii.blogspot.com