Menneisyyteen ei voi vaikuttaa, pitää keskittyy tulevaan.

Tänää on 5. päivä. Illalla aloin kelaamaa sitä, aattelin, että jos itkin ahdistuksen etukätee pois, ni voisin päivällä olla ilonen ja omaitteni. Sitte huomasin jotaa outoo, itku ei tullu. Yritin ja yritin, mut yhen yhtäkää kyyneltä ei valunu mun poskee pitkin. Mietin kaikkia asioita, jotka on ollu mulle vaikeita ja arkoja. Kävin ne kaikki läpi, kaikki pelot, jokasen arven ja niiden syntytarinat, mut en itkeny. Mikää ei vaa koskettanu mua enää. Onnistuin keräämää mun harha-askeleet pois. Nyt, vihdoin ja viimein ymmärrän, että menneisyys on ollu ja menny. Sen ei tarvii vaikuttaa tähä päivää tai muhun mitenkää. Hyväksyn sen tosiasian, että oon tehny virheitä. Sellasia, joita en voi muuttuu, tai pyyhkiä pois. Sillä selvä. En enää kahlitse itteeni menneesee. Oon vapaa siitä. Ja miks en ois? Oonhan nyt uus ihminen. Oon menny niin monen jutun läpi, ja ne on muokannu mua. Oon muuttunu, kasvanu, oppinu. En oo se angstiteini, ei mulla oo ees enää samaa nimeä. On niin helpottunu olo. Oon taas askeleen lähempään sitä, että oon täysin terve. Ihan, ihan, täysin, täysin, kokonaan, kokonaan terve !!