perjantai 4. tammikuuta 2013

tämä outo, uusi tunne.

Tunnen itteni huonoks, tavallaan. Idiootiks, petturiks, pahaks ihmiseks. Vaikka tasan tarkkaan tiiän, että valitsin oikein. Olin tavallaa itsekäs. Tiiän myös sen. Mulla on huono omatunto täst koko jutusta, mut tosiasiassa oon onnellinen näin. Pelkäsit hetken, että olin muuttunu taas tunnotomaks. Luulin, että mun pitää aina olla suhteessa se vahva, se joka pitää huolta. Totuin lyhyes ajas siihe. 

Sitte huomasin, että se ei ollu totta. Mun elämään vähä salakavalast ilmaan ihminen, joka arvosti mua ja hyväksy mut. Ja tää oli sellanen persoona jolla oli rohkeutta näyttää se. Sanoja voi aina sanoo, mut teot todistaa. 

Mut tää kaikki kuitenkii muutti mua. Oon taas vähä arempi, pelokkaampi, heikompi. Tipuin jo askeleen kohti pohjaa. Se ei ole kuitenkaa kenenkään muun syytä kuin itseni. Olisi pitäny jo aikasemmin tajuta, että semmonen suhde ei toimi, missä molemmat on hukassa. Jossa toinen välittää, sanoo sen ja toinen ehkä välittää, mut ei osota sitä millää tavalla.

Nyt mulla on taas oppimisen paikka edessä. Saan opetella siihen, että musta pidetään huolta. Pitää oppia kuulemaan kohteliaisuuksia. Siihen, että joku pitää tiukasti kiinni. Pitää tottua siihe, että oon olemassa jollekin koko ajan. Enää mua ei unoheta viikonlopuiks ja lomiks. Kohdella ku esinettä, enää en oo taakkaa tai velvollisuus. Enää se en ole minä, joka aina pyytää anteeksi, se jonka niskaan kaatuu molempien huolet. Ei enää ikinä. Tuntuu oudolta, sillä tällee tän pitäs mennäkkii. 




ja jälleen kerran mun aika alkaa elämään murehtimisen, voivottelun ja pelkäämisen sijaan.

2 kommenttia: