perjantai 25. toukokuuta 2012

Maantienväriset hiukset ja hymy, joka ei koskaan tulisi kulumaan hänen kasvoiltaan...

Juuri tuolla tavalla minua kuvailtiin silloin kun olin pieni. Se satuttaa tavallaan, ja myös sen takia piilotin pahan oloni. Tilanne on nyt pelottavan paljon samanlainen kuin uutena vuotena. Heräsin tänä aamuna, tunsin pettymyksen. Tänään on 16. syntymäpäiväni. Tämä ei ole samanlainen päivä kuin pienenä, silloin synttäreitä odotettiin jopa kaksi edellistä kuukautta. Se oli paras päivä vuodessa, siis heti joulun jälkeen, tietysti. Tuntuu, että tämä on väärin. Minun ei pitänyt edes nähdä 15. syntymäpäivääni tai päästä ripille.

Nyt kävi näin. Yritän herätellä itseäni siihen todellisuutteen, että elän ja se ei ole paha asia. Pidän elämästäni ja elämisestä, mutta pelkään satuttavani muita, vaikka syvällä sisimmässäni tiedän, että oikeasti vain pelkään. Pelkään sitä, olenko tarpeeksi hyvä, kaunis tai ystävällinen, pelkään, että selviänkö, jaksanko. Vaikka hyvin tiedän, että vain selviäminen hyväksytään.

En itsekkään ymmärrä miksi ajattelen näin. Synttäreillähän juhlitaan tavallaan sitä, että joku ihminen on olemassa. Samalla tämä päivä on vaikea, mutta samalla tarvitsen juuri tätä. Onnitteluja, ihania sanoja ja puhelinsoittaja rakkailta ihmisiltä. He tuskin edes tietävät kuinka vaikea asia tämäkin päivä on minulle, tai sitten he aavistavat kaiken. Huomenna saan nähdä kaikki enojani, serkkujani, kaikki heitä jotka ovat isoin pala lapsuuttani. Heidän seurassaan minä saan olla juuri sellainen kuin haluan, he eivät vaadi minulta jonkinlaista käytöstä, eivät yritä tunkea minua haluamaansa muottiin. Saan itke, jos siltä tuntuu, mutta tuskin siihen on tarvetta. Nauraa saan ainakin kaikkkien masennusvuosienkin edestä.


              kuinka ironista...           


2 kommenttia: