Joskus pitää itkeä, että jaksaa nauraa

Jostain syystä aloin ilman syytä itkemään. Heikkoutta ja merkki pahasta olosta. Ei! Se ei ole mitään sellaista. Pahan tilanteen voi ratkaista itkemällä. Tiedän millaista on elää kun ei pysty itkemään, mikään ei nosta enää tunteita pintaan. Minulle kyyneleet ovat merkki siitä, että elän, tunteeni ovat tallella. Itkeminen rauhoittaa, se puhdistaa. Paha olo virtaa ulos, valuu kyynelinä poskillani ja sitten haihtuu pois. Tuntuu typerältä sanoa, mutta itkeminen on tärkeää minulle. Vaikka olen päässyt ylöspäin minulla on oikeus olla paha olla. Siihen tilaa on pakko palata aina välillä. On pakko muistuttaa itselleni, minkä läpi olen mennyt. Siten kai pysty ymmärtämään virheeni ja osaan olla toistamatta niitä.

Istun sängylläni, nojaan tukevasti seinään, nostan katseeni ja kyyneliä tippuu vaaleansiniselle peitolleni. Tuttua, liiankin tuttua. En ole vajoammas pohjaan. En mitään sinnepäinkään. Luen osastopäiväkirjojani. Yli puolivuotta siitä, kun viimeksi piirtin merkin olemassaolosta vasempaan ranteeseeni. 217 päiväää viiltelemättä. Coloria lainaten, LAIKA BAUSS ! Se on pitkä aika, mutta silti vieläkin tulee sellaisia tilanteita, jotka luulen voivani ratkaista viiltelemällä, mutta hillitsen itseni. Kukaan ei hallitse mua enää, opettelin, että itsensäsatuttaminen on väärin ja en tee niin enää. On pelottavaa miettiä nyt jälkeenpäin, että opettelin sen. Vielä viime joulukuun alussa satutin itseäni vain sen takia, että osastolla siitä ei sanottu mitään. 

Nyt kun ajattelen, niitä ajatuksia mitä päässäni pyöri ennen voin sanoa, että en tunne enää silloista itseäni. Tiedän, miten hän toimi ja ajatteli. Silloin en tiennyt, että miksi, mutta nyt tiiän. Tai no, en tiedä miksi ajattelin niin, tavallaan, tiedän vain mistä masennusjohtui. Kaikki ne masennuksen tasot ja syvyydet mitkä kävin läpi. Niiden ajatteleminen tuntuu epätodelliselta. Sairaalta. Sitähän minä olinkin, sairas. Vieläkin, mutta vain vähän. Halusin kuolla, vaikka oli hyviäkin hetkiä. En välitänyt niistä, ainut päämäärä oli kuolema. Muistan, kun joka ikinen ilta toivoin, että minun ei tarvitsisi aamulla herätä. Toivoin, että kaikki loppuisi. Halusin laka olemaanolemassa. Tiesin, että tulisin parantumaan, mutta itsemurha-ajatukset olivat juurtuneet minuun, ne eivät kadonneet. Ajatus siitä, että tulisin elämään pidempään kuin olin suunnitellut tuntui pelottavalta. Jos minulla oli hyvä olla, tiesin pelkäsin hyvän olon loppuvat. Itsemurha olisi ollut helpoin ratkaisu. Kaikki olisi vain loppunut, minun osaltani. Nyt ymmärrän ja sisäistän sen, että kenenkään ei tarvise kuolla todistaakseen eläneensä.

kuva: we♥it