Eilen oli jännä päivä. Tulin Monnist kotii ja istuin hiljaa sängyllä. Ketää ei ollu kotona, ihan äänetöntä, loputonta. Miun huone oli ku pommin jäliltä, sen verran kiire lähtö tuli Monnii tiistaina. Mua pelotti silloin ihan kamalasti, niin ku oon varmaa sanonukkii. En olis halunnu ees lähtee, must tuntu siltä, että olin tekemäs suurta virhettä. Tajusin kyl heti pureuttuani laukut, että asuntola on oikee paikka mulle. Luulin äitin epäilevän, pelkäävän ja jännittävän samaltaval ku mie, niin se varmaa tekikii. Outo, aikuismainen, luottavainen, en oikee tiiä millanen, mut jännä tunne heräs ku äiti tänää sano miulle, et "mä kyl tiesin, että se asuntolaa muutto olis hyvä juttu". Tiesin sen ite jo aikoi sitte,epäilin vaa aika paljo, mutta se ku äiti sanoo tollee sen kaiken jälkee mitä oon tehny. Se tietää kaiken, ainakii melkein. Vuos sitte kotoonta muutto ei olis ollu ees puheenaiheena. Ja nyt saan kuulla tuollaset ihanat sanat.
Nii viel eilisee iltaa. Pitkäs aikaa sain istuu mauton repsikkana, puhuu sujaa paskaa sekä syvällistä kuraa kera Annin. Oon jotenkii heränny vihdoin eloo, alkanu oikeesti elämää. Tämä tämmönen herääminen johtuu... en oikee tiiä mistä johtuu, kai siihe jotenkii liittyy asuntola ja koulu niin suurimpina vaikuttajina. Kuitenkii, se ihminen josta pelkäsin etääntyneeni liikaa olikii ihan lähellä taas.Olin niin onnelinen, se hyvä palanen vanhaa elämää, masennus aikaa oli tallella. Se miun tukipilari on tallella, miun ensimmainen enkeli on viel mun lähellä. Se tuntuu tosi hyvältä.
tätä postausta siis alottelin lauantaina c:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti