"sä voit mummoilla, juot kahvii ja luet sanomalehtii"

Tää viikko on ollu aikamoinen. Siihe on sisältynyt liikaa haavoja sormenpäissä, PURJOA, itkua, naurua siinä määrin, että mahaan sattuu, ahdistusta työturvallisuuden tunnilla, apinointia asuntolassa, tappelu huulirasvasta, kaksimielisyyttä (yllätys, yllätys), mielenkiintoinen matka Monninkylästä Lahteen ja takaisin kevarin kyydissä kanssa 'veljeni' ja kypärän, josta puuttu visiiri, tämän reissun seuraksena kylmyys ja hampaiden kalina.  Ei ainakaan Satu naurana ku yritin keittää itelleni teetä ja kädet täris ku viimestä päivää, eikä miun puheesta saanu mitää selvää ku leuka vaan väpätti. Pysty olee ihan helvetin kylmä... mutta mitäs pienistä. Täydellisyyttä hipo ku viel torstai iltana kevari reissun jälkee sai käpertyy jonkuu kainaloo kattomaa BB:tä.

Viikonloppu oli jännä, perjantai-iltana morotin ihmisiä ja lautaina laatuaikaa siskon prinsessan kanssa. Kuinka rakastankaan lastenelokuvia :3 ja kaiken huipuksi pokemon-kortit tekivät paluun. Vieläkii ihmettelen kuinka luova voi noin 4-vuotias lapsi olla.

Oon huomannu yhen uuden piirteen itestäni. Osaan nautti pienistäkin asioista, ottaa jostaa hetkestä kaiken ilon irti. Sillä hetkellä ku oon tosi tosi tooosi onnellinen en enää pelkää sen hetken loppumista, olen vaan ja nautin. Ennen ku pelkäsin sellasen onnelisen hetken katoomista se katos, vaan siks, että en osannu ottaa siitä kaikkee irti. Nyt melkein jokanen päivä pysähdyn ainakii kerran sisälläni,  en sen takii et ahdistaa, en enää. Vaan sen takii ku miulla on yksinkertasest niin hyvä olla. Onnellisuus voi olla miulle se, että kävelen jonkuu tärkeen ihmisen kaa koululta dösärille. Sen ei tarvii olla mitään suurta, nyt ymmärrän sen. Ennen luulin, että onnellisuus on jotain helvetin suurta, pidin kait itteeni henkisesti liian pienenä. Luulin, että  jotenkii hajoaisin onnellisuuden alle. Osaan olla onnelinen, opin koko ajan lisää. Oon varma, että kohta osaan näyttää tunteita enemmän ulospäin. Haluun, että ihmiset näkee ku oon onnelinen, koska oon ylpee itestäni ku vihdoin osaan olla.

Tänään huomasin myös yhen ikävän puolen itestäni. Oon liian ilkee. Liikaa pahoja sanoja, joita yritän itkee takasin illalla. En haluu olla ilkee, ennen olin liian kiltti muille ja ilkee itelleni, nyt oon taas ilkee muille. En todellakaan haluais olla. Nyt vielä voisin muuttaa kuvaa itestäni, pyyhkii ehkä sen töykeen ja ilkeen Marikin näiden uusien ihmisten päästä. Pelkään vaan, et onko tää muuttuminen jo liian vaikeeta. Tuntuu vähän siltä, etä oon mokannu taas. Ääh, vaikeeta, mut sellasta elämä on.

Ja loppuun vielä pahoitteluni. Mie otin viikonloppuna paaaaaljon kuvia, joilla miun piti piristää tätä postausta, mutta olin niin kätevä, että tänään aamulla kun 'siivosin' kameran ni poistin ne kaikki kuvat. Pieni vitutuskäyrän muutos oli havaittavissa... Mutta en kerralla sitten cc: