#Sekasin

Sekasin on Ylen kamppanja, jonka tarkotuksena on vähentää mielenterveysongelmista kärsivien häpeää omaa sairauttaa/sairauksiaan kohtaan. 

Jätetään hölmöt ennakkoluulot historiaan ja puhutaan asioista avoimesti!

Miekin oon sekasin, enkä oo koskaan hävenny miun mielenterveysongelmiani. Todella moni kuitenkin pelkää puhua ongelmistaan. Enkä ihmettele yhtään, että miksi näin. Oon kohdannu paljon ennakkoluuloja ja eriarvoista kohtelua sairauksieni takia. Mielenterveysongelmat ei ole sitä, että ihminen on hullu. Onhan se ny paljo helpompi ymmärtää ihmisen kipuja jos sillä on käsi paketissa tai jotain muuta fyysistä minkä voi konkreettisesti nähä. Toivon sydämeni pohjasta, että mitä enemmän näistä jutuista puhutaan niin sitä luonnollisemmaks mielenterveysongelmat muuttuu. Nyt kannan oman korteni kekoon, koska voin ja mullaki on pleikkari!

Palataampa ajassa taaksepäiten. Siihen aikaan kun olin ala-asteella. Mie olin se outolintu, kuka vaihto tutusta ja turvallisesta kyläkoulusta Kausala big cityn kouluun. Miun vanhemmat eros ku olin neljännellä luokalla. Enhä mie pieni ymmärtäny, mitä se semmonen eroominen tarkottaa. Siitä se kaikki paska sitte alkoki tursuamaa kohti pintaa. Muistan aina sen tunteen, ku ootin iskää Pajutien pihassa. Viikonloppu kamat oli pakattuna ja tiirailin, että koska iskä kaartaa autolla pihaan ja lähetää yhessä viettämää iskäviikonloppua. Miua oksetti, jännitti ja pelotti aivan helvetisti. En vieläkää tiiä miksi. Sama olo miulla oli joka aamu ku piti lähtee kouluu. Jos nyt pitäs joku syy tolle ololle arpoo ni lottoisin, että miun ihmiskammo alko puskee esii. Meni pari vuotta ja löysin keinon helpottaa pahaa oloo, viiltelyn. Eihän se mitää oikeesti auttanu, päinvastoin. Piti olla koko ajan tarkkana, ettei kukaan vaa nää mitä oon tehny itelleni. 

Kerran ku olin iskällä viikonloppuna miulle iski paniikki. Mietin vaa, että onko äiti kunnossa, onko äiti kotona, kenen kanssa äiti on, mitä jos jotain pahaa tapahtuu? Tahoin vaa äitin luo. Soitin äitille keskellä yötä itkien ja pyysin äitiä hakemaa miut pois iskältä. Faija oli tietty pettyny, mutta iskän katkerat puhee ei helpottanu miun oloa yhtää. Äiti tuli miut hakemaa, totta kai. Pian istuin äitin autossa mutustaen paahtoleipää minkä päällä oli kinkkua. Ikinä ei oo paahtis maistunu ni sairaan hyvältä. Äiti oli tosi jännittyny miten saan nukuttua sinä yönä, ei oltu menossa kotiin vaan Jarin luo Sahatielle. Olin käyny siel kerran tai pari aikasemmin. Mutta tuoho aikaa en osannu nukkua missää muualla ku kotona turvassa omassa sängyssä ja tutun tuoksusissa lakanoissa. Miulle oli Sahatiella peti valmiina sohvalla yläkerrassa. Se sohva oli pikkusen kalteva, ettei siitä voinu tippua, painautu vaan tiukasti selkänojaan. Petivaatteina toimi vaaleansininen pussilkana ja tyynyliina missä molemmissa oli formuloita. Ne petivaatteet oli kulahtaneet ja pehmeet. Äiti oli varma, että kipitän alakertaan välittömästi kertomaan, ettei uni tuu. Toisin kävi. Nukahin sekunneissa. Sahatie tuntu heti kodilta, siellä oli hyvä ja turvallinen olla, kaiken lisäks Jarilla oli karkkijemma ruokasalin piirongin laatikossa.

Yläasteella miun olo vaan paheni entisestää. Kouluun lähtö ei enää tuottanu oksetusoloa, mutta kaikki muu meni entistä enemmän päin helvettiä. Viiltely lisäänty ja aloin tyhjentämää lääkekappia kaikesta mahollisesta. Vedin sekasin vahvoja särkylääkkeitä, kolmiolääkkeitä ihan kaikkee mahollista mitä löysin. Enne suihkua kuumensin hiilihankoa takassa, jos sielä oli tulet. Kivun lisäämiseks menin palovammojeni kera saunaan ja laskin vielä suihkussa niin kuumaa vettä ku hanasta vaan tuli. Aloin tekemää suunnitelmia miten ja missä veisin iteltäni hengen. Tuohon aikaan saatoin tanssia junaradalla iltasin tai ennen koulua. Kuulokkeet korvissa, lääkehuuruissa tanssin ja leikin hengelläni. Ajattelin, että jos hyvin käy juna tulee ja mie jään alle, sitten oisin täydellinen pieni keiju ja päässy tästä paskasta maailmasta pois. Tapasin kuitenki uuden ihmisen, kelle kerroin ensimmäistä kertaa miun olosta. Hälle miun oli äärettömän helppo puhua. Oltii ihan lapsia, mutta se ystävä osas toimia. Tuo miun enkeli vei miut koulussa terveydenhoitajan puheille. En saanu sanaa suustani ja itkin. Enkeli miun vieressä kerto terkkarille kaiken mistä olin puhunu. Miulle varattiin aika koulupsykologille.

Päivä oli 7.2.2011, Odotin opettajan huoneen edessä hiukset takussa ja silmien eteen vedettynä. Olo oli kamala, pelotti, oksetti ja jännitti, taas kerran. Panikoimiseni keskeyty kun kuulin lempeän äänen sanovan "Moikka! Sä oot varmaan Marikki?" Tuijotin kaunista, ystävällisen näköstä naista, joka esitteli itsenä Kitaksi. Mentiin rehtorinkansliaan keskustelemaan. Kerroin suunnitelmistani, suhtautumisestani elämään ja miltä miusta tuntu. Tiivistetysti kerroin siis, että en halua elää, miuhu sattuu, vedän lääkkeitä, enkä usko että elämällä olis enää mitään annettavaa miulle. Kitta kysy miulta, että jos sovitaan uusi aika viikon päähän niin millä todennäkösyydellä oon silloin hengissä ja tuun paikalle. Olin hiljaa hetken, kyyneleet nuoli miun naamaa ja sopersin "enhän mä osaa ees sanoo oonko olemassa tänä iltana" Kitta kysyi antaisinko mie sille luvan soittaa konsultointipuhelun Lahden keskussairaalan nuorisopsykiatrian osastolle. Annoin luvan ja Kitta kaivo puhelimen taskustaa ja soitti. Sekuntti tuntu ikuisuudelta ja sain kuulla, että oon välittömässä psykiatrisen avun tarpeessa. " Ei kenenkää pidä jaksaa kun voimat on noin loppu, ei kenenkää tartte elää tollasen olon kanssa. Nyt pääset lepäämää ja sut hoidetaan kuntoo", Kitta sano vielä. Sitte se soitti iskälle, että tulis hakemaa miut koululta. Iskä tuli niin nopeesti ku pääs. Faija vei miut autoo istumaa ja kävi vielä kuuntelemassa mitä Kitalla oli sanottavaa. Kun faija tuli takasin autoo se itki, oli hetken hiljaa, halas minuu ja sano "voi miun pientä pumpulaa. Mutta me selvitää tästä, kohta kaikki on hyvin" Ajettiin terveyskeskuksee missä omalääkäri kirjotti lähetteen osastolle. Mentiin kotii ja iskä kerto äitille mikä tilanne on. Pakkassin laukun ja kävin nukkumaa. Aamulla lähettiin ajamaan kohti Lahtea. Koko automatkan mietin, mitä miua osastolla odottaa. En olis ikinä uskonu, että tuun ton reissun jälkee vierailemaa osastolla vielä kolme kertaa uudestaa.

Osastolla osotin mieltäni ja kapinoin. Tahdoin vaan sieltä pois ja helvetin äkkiä. Viikon jälkeen tajusin, että siinä kunnossa ku silloin olin minuu ei päästetä kotiin. Vaihtoehtoja oli kaks: joko sitoudun hoitooni ja yritän parantua TAI kerron asioita mitä hoitajat ja lääkärit haluu kuulla. Valitsin jälkinmäisen. Ai minkä takia? No siksi, että yksinkertasesti halusin vaan kuolla. Suhtautumiseni kuolemaan ja elämän loppumiseen oli tuolloin aika kieroutunu. Ihannoin kuolemaa. Se oli varma pääsy pois kaikesta pahasta. Se oli loppu, viimenen piste miun surulliseen tarinaan. Mietin miltä kuoleminen tuntuu, onko taivas olemassa, sattuuko se ja kaikkea mahollista. Suunnittelin myös omat hautajaiseni. Ketä sinne kutsutaan, mitkä virret soitetaan, kuka on pappina, mitä syödään ja no, aivan kaiken. Ihan vaan sen takia, että miun kuolema ei tuottas kenellekkään päänvaivaa. Ehkä oudoin toiveeni hautajaisteni suhteen oli se, että halusin saman papin kuka oli kastanu miut myös siunaamaan miut haudan lepoon. 

Meni viikko ja olin vapaa suljetulta. Jatkoin siitä mihin olin jääny. Itsemurhan suunnittelusta tuli kokopäivästä. Pian valitsin päivän, mikä kaiverettaisiin hautakiveeni eli 5.4.2011. Se oli melko tavallinen päivä, olin mörrimöykky itseni. Hiuspehko silmilläni ja kuulokkeet korvissa istun pulpetissa ranskan tunnilla lukiolla. En jaksanut edes ottaa kirjoja esille tai mitään muutakaan, sillä mitä väliä sillä enää olisi? Tuijotin kelloa ja odotin hetkeä kun miun pitää lähteä. Opettaja tulistui miulle, tuli repimään kuulokkeita korvistani jotka kiskoivat hiuksiani irti. Sisälläni liikahti jokin. Räjähdin. Nappasin repun selkääni ja tein lähtöä. Opettaja tuli perääni ja nappasi miusta kiinni, samalla riuhtoen kohti lukion rehtorin kansliaa. Iski jumalaton paniikki. Opettaja rutisti rannettani ja minua oksetti. Revin itseni kaikin voimin irti, taklasin opettajan vasten lukion käytävän tiiliseinää ja kohotin raivon vallassa nyrkkini lyödäkseni. Katsoin kuitenkin vihan palo silmissäni opettajaa ja totesin "sä oksettava halpa huora et oo edes pieksemisen arvonnen" Sylkäsin vielä opettajan jalkojen juureen ja poistuin rakennuksesta. Kun olin päässyt tarpeeksi lähelle siltaa soitin enkelille. Sanoin vain "hyvästi" ja jatkoin matkaani. Hymyilin ja itkin, kohta kaikki olisi ohi. Minun ei tarvisi enää ikinä itkeä, kokea mitään pahaa. Saavuin sillalle, tiputin reppuni kaiteen viereen, kiipesin kaiteen yli ja aloin hivuttautumaan raiteiden kohdalle. Rutistin kylmää metallikaidetta pakkasen raiskaamassa huhtikuisessa aamupäivässä viimeisillä voimillani. En katsonu alas, vaan hymyssä suin, itkien tuijotin taivaalle ja hyräilin ääneen "jumala meitä kutsuu nyt suojaan turvaisaan. Jumala meitä kutsuu ja kantaa voimallaan. Milloinkaan ei hän hylkää, lastensa kanssa hän on. Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton" 

Pian kuitenkin kuulin ystävieni huudon. Junaa ei minkä alle minun piti hypätä, ei näkynyt missään. Enhän mie vois antaa miun tärkeinpien ihmisten näkevän kun putoan kadotukseen ja leviän raiteille. Kohmeisilla, pakkasen puremilla käsillä raahauduin kaiteen paremmalle puolelle. Tiputtauduin sillan kävelytielle reppuni viereen ja kaivoin mattoveitsen millä systemaattisesti piirsin lisää merkkejä olemassaolosta vasempaan ranteeseeni. Ystäväni juoksivat luokseni hysteerisinä. Rehtori tuli hieman perästä. Miun suojelusenkelini halasivat miua. Yksi sitoi huivin haavojeni päälle, toinen tempaisi mattoveitsen sillan kaiteen ylitse raivokkaasti, kolmas tuli nostamaan miut ylös märältä asfaltilta. Rehtori soitti iskälle ja faija oli paikalla minuuteissa. Samalla kun rehtori keskusteli iskän kanssa, miun suuri sydämisin enkeli halas minua ja juna kulki sillan ali. Tyynenä katsoin kelloani ja totesin junan olleen vain muutaman minuutin myöhässä. Iskä vei miut kotiin ja selvitti äitille tilannetta. Makasin mykkyrässä sängyssäni kietoutuneenä kodin tuoksuisiin Nalle Puh- lakanoihini. Olin tavallaan pettynyt. 

Seuraavana päivänä olin taas suljettujen ovien takana nuoriso psykalla, tällä kertaa Kuusaalla. Lääkitykseni pistettiin remonttiin. Kuusaalla miulla oli kaks lemppari hoitajaa, Mika ja Kimmo aka Kimbe. Kimmon ja miun ystävyys alkoi hieman takkuillen. Kimmo tuli töihin kun olin viettänyt osastolla muutaman päivän. Päivällisellä Kimbe tuli miun pöytääni istumaan. Tuijotin kalakeittoa lautasellani ja pyörittelin perunakuutioita edestakasin. Kimbe totesi, ettei keitto häviä lautaselta telepatialla. Hetkeäkään miettimättä kaadoin keittoni Kimben lautaselle ja vedet lasistani Kimben päähän ja poistuin tilanteesta ovet paukkuen huoneeseeni. Ilalla kun oli lääkkeiden jako, Kimbe oli lääkevastaava. Hän katsoi minua hymyillen, tarkasti dosetteni ja sanoi "sä oot ilmeisesti Marikki. Mä olen hoitaja Kimmo X. Lähettiin vissii vähä väärällä jalalla liikkeelle tossa aikasemmin" Väänsin paskan vitsin Kimben sukunimestä, hymyilin aitoa hymyä pitkästä aikaa ja nauroin. Meijän ystävyys oli tällä sinetöity. Uskouduin Kimmolle kaikesta ja Kimbestä tuli hoitaja kenen kanssa tahdoin käyttää ulkoiluni. Meillä oli samanlainen huumorintaju ja nauroimme kaikelle. Kimmo ymmärsi ja osasi selittää kaiken minulle niin, että aloin pikku hiljaa tajuamaan elämän merkityksen. Kimbe ja Mika antoivat miun katsoa salkkareita ja Shout Parkkia hiljaisuuden jälkeen ja he myös säästivät miulle herkkuja välipala ylijäämistä. Eihän hoitajat saisi ketään potilasta kohdella eriarvoisesti, mutta nuo pienet teot saivat miut ymmärtämään, että miullakin on jotain arvoa.

Vietin Kuusalla noin kuukauden ja pääsin kotiin 4.5.2011. Elämä rullasi paremmin about puolvuotta. Sitten vauhti loppui kesken ja löysin itseni jälleen kerran osastolta Päksistä 11.11.2011. Hoitajat muistivat miut ja huomasivat, etten ollut niin pahassa kunnossa ku aikasemmin, mutta silti avuntarve oli huutava. Mietittiin ratkasuja osastokierteeni katkasemiseksi. Olin tottunut osastolla olemiseen ja tykkäsin olla siellä. Olisin päässyt kotiin jo monta viikkoa aikasemmin, mutta tuntui siltä, etten olisi valmis arkeen. Kaikki pelotti. Koulu, kotona oleminen, nukkuminen, sosiaalinen elämä, kaikki mahollinen. Kotiuduin lopulta 7.12 ja sovimme, että palaan takaisin suljetulle 27.2.2012 tutkimusjaksolle eli tutkarille. Tutkarin tarkoitus oli selvittää, mistä masennukseni on saanu alkunsa ja miten voin jatkossa välttää vajoamista pohjaan. Tein paljon töitä parantumiseni eteen, sitouduin hoitoon ja otin kaiken mahdollisen avun vastaan. Edistys oli huima. Tunsin oloni terveeksi. Hoidin peruskoulun loppuun, tein vuoden takaisia kokeita, nostin numeroitani ja päättötyöksi kirjoitin kirjan Harha-askelia, jossa kerroin tiestäni. Nyt unelmoin kirjan jatkamisesta ja vielä joskus julkaisen elämänkertani, toivoen, että minun kokemukseni mielenterveysongelmista auttaa jotain toista nuorta ylös elämän suosta.

Peruskoulun jälkeen lähdin Porvooseen opiskelemaan ravintolakokiksi. Asuin viikon asuntolassa ja nautin koulunkäynnistä joka solulla. Loistin attotuneilla ja keittiössä. Puolentoista vuoden jälkeen alämä alkoi rakoilla. Sinnittelin kuitenkin, koska tein sitä mitä halusin ja keittiössä häärääminen sai ajatukseni pois kaikesta pahasta. Pian kuitenkin maailmani pysähtyi, kun iskä sairastui. Mummo valoi viimeiseen asti toivoa. Suhtauduin kuitenkin hyvin varautuneesti tulevaisuuteen. Iskän tila romahti kuitenkin kesällä 2013. Syyslukukausi oli helvettiä. Mummo hoiti iskää kotona ja saattoi soittaa minulle parhainmillaan useaankin otteeseen päivässä kun ei saanut iskää rauhottumaan. Puhuin puhelimessa itkuisen, sairaan, nopesti dementoituneen isäni kanssa. Mummo oli edelleen varma, että iskä paranee, mutta minä olin jo luopunut toivosta. Koulu meni päin helvettiä. Sain kuitenkin työssäoppimispaikan tuttumme lounaskahvilasta. Siellä miun oli hyvä ja helppo olla. Puhuimme paljon elämästä pomoni kanssa ja sain uusia näkökulmia ongelmiini.

Pian oli jo vuosi 2014 ja iskän kunto huononi koko ajan. Päätin, että vanhat kuviot saivat riittää. Tahdoin pois niistä maisemista, missä olin läpi käynyt elämäni suurinta helvettiä. No, tuolloin en tiennyt, että paljon paskaa on vielä läpi käymättä. Hiihtolomalla olimme äitin, Jarin ja Ponkun kanssa Lapissa. Istuimme Ylläksellä kahvilassa ja totesin porukoille, että muutan Jyväskylään kesän jälkeen. Muistan aina kuinka äiti ja Jari nauroivat miulle päin näköä. Kuitenkin se sai miut vaan yrittämään kovemmin ja tekemään kaiken unelmani eteen. Näihin aikoihin iskä ei enää tunnistanut minua tai Kallea. Faija eli sitä aikaa kun oltiin ala-asteikäisi velipojan kanssa. Äitin ja mummon iskä kuitenkin tunnisti. Iskä oli itkuinen ja vihainen, kaiken huipuksi iskä näki omiaan. Kerran ukko tuijotti terveyskeskuksen takapihalle ja äiti kysy, mitä iskä mahtaa kahtelle, "nokun nuo äijät yrittää tota peräkärriä laittaa, mut ei siitä tuu hevonhelvettiä! Niitä pitäs mennä auttamaan", faija sammals. Todellisuudessa takapihalla ei ollut ketään tai mitään.

Ennen kuin huomasin oli huhtikuu. Sain sovittua haastattelun Jyväskylän ammattiopistoon koskien koulun vaihtoani. 19. huhtikuuta, ennen lähtöä Keski-Suomeen silitin iskän kuumeista poskea, rutistin iskän kuumaa kättä ja kerroin iskälle kuinka paljon rakastan, mutta nyt ei tarvisi enää jaksaa, nyt saa luovuttaa ja nukahtaa. Seuraavana päivänä ilta kuuden aikaan avasin auton oven Jyväskylän Kuokkalassa ja näin västäräkin. Vartin päästä olin Kuokkalan sillalla matkalla kohti Primusta, tulevaa kouluani kun puhelin soi. Puhelimen toisessa päässä oli äiti, joka kertoi, ettei iskä ole enää täällä. Kävelimme ystäväni kanssa Taulumäkeen ja takaisin paahtavassa helteessä, en sanonu sanaakaan. Tuosta päivästä alkoi surutyö, mikä jatkuu vielä tänäänkin. Hiljaa hyvä tulloo!

Päivä ennen vappua sain kuulla päässeeni sisään Jyväskylän ammattiopistoon. Sinä päivänä join itseni järkyttävään humalaan onnellisuuden ja pohjottoman surun värittämissä tunnetiloissa. Toukokuun alussa saatettiin iskä haudan lepoon. Ja toukokuun lopussa  saavutin täysi-ikäisyyden. Siitä se alamäki sitten alkoi pikku hiljaa taas. Raha mitä tilille tuli, sieltä myös katosi. Ryyppäsin ja rälläsin. Mitä enemmän olin humalassa sen vähemmän piti aatella kaikkea pahaa. Eihän se oikeesti mee sillee. Olin nuori ja tyhmä. En osannu elää, tänäänki vielä opettelen tätä elämistä. Heinäkuussa muutin Jyväskylään ja aloitin opintoni. Se ei menny niin ku piti. Ryvin masennuksessa pahemmin ku koskaan. Tilillä oli hurjasti euroja ja viikosta vietin yleensä viis päivää humalassa ja loput krapulassa. Elämässä ei oikeestaa ollu mitää järkevää sisältöä. Aikaa kului, rahat loppu ja olin enemmän kusessa ku koskaa aikasemmin.

Helmikuussa 2015 tapasin kuitenki ihmisen, joka muutti elämäni suunnan. Rauhotuin ja tein suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Olin kuitenki masentunut ja herkillä. Rakkaus korjasi joitakin säröjä, muttei kaikkia. Kesällä etittiin yhteinen koti Esan kanssa. Kesän jälkeen olin kuitenkin osastokunnossa, mutta päätin etten sinne enää mene. Koulun suhteen koitin yrittää uudestaan, mutta siitäkään ei mitään tullut. Rakensin uuden hoitosuhteen avopuolelle, missä käyn vielä nykyäänkin. Viime vuosi oli rakempi kuin mikään aikaisemmista. Marraskuussa en uskaltanut käydä kaupassakaan yksin. Ihmiset ällötti oikein huolella. Minut erotettiin koulusta ja olin tyhjän päällä. Löysin kuitenkin aikuispuolelta myynnin ammattitutkinnon. Aloin pienin askelin hoitamaan itseäni kuntoon, heräämään aikaisin, käymään kaupassa yksin ja pitämään huolta kodista. Marraskuun lopussa meille tuli maailman ihanin kissavauva, jonka voimalla jaksoin entistä paremmin. Joulukuussa uskalsin jo laittaa hakemuksen aikuispuolelle.

Mitä miulle kuuluu tänään? Parempaa ku koskaa! Oon hoitanu kouluni paremmin ku kolmeen vuoteen. En nuku kokonaisia päiviä. Oon toiveikas tulevaisuuden suhteen. Rakastan elämää. En ajattele itsemurhaa ollenkaan, veitsetki on pysy pölkyssään jo pitkän aikaa. Miulla on ihana luokka ja kouluun on kiva mennä. Oon kasvanu ihmisenä, oon paljo vahvempi nykyään. Vaikka itkenki jos hajotan miun lemppari kulhon, mut seki vaa sen takia, että syön kaiken kulhosta. Voin onnellisena ja innokkaana kertoa mummolle, että elämä on nykyään hyvää. Koulussa kaikki opetettu ja päähän hämmentävän hyvin. Nauran ja hymyilen joka päivä. Itken ikävääni yhä harvemmin. Alan olla jo erittäin sujut sen asian suhteen, ettei iskä enää elä.
Viikonloppuna käytiin miun lapsuuden maisemissa ja sain näyttää Esalle mitä hiekkateitä oon lapsena kirmannu. Miun suonissa virtaa puhdas onnellisuus. Ennen kaikkea tiedän selviinäni nyt mistä vaan. Elämä ei voi eteeni tuoda enää mitään mikä miut pysäyttäis. Parin vuoden päästä saan käteeni terveenpaperit ja tässä kesän aikana pääsen alottamaan psykoterapian.



Elämästä nauttien ja maailmaa kiittäen uudesta mahdollisuudesta,
-Marikki

"Lapsuusmaisemiin, nuoruuden haaveisiin minun mieleni nukahtaa. 
Marjapelloille, rantapoluille jätän huoleni. 
Tämän kaiken jälkeen on huominen kevyempi elää ja 

muistot helpompia kantaa mukana"

" tärkeintä on se, ettei pelkää epäonnistua"

Koko miun kehossa virtaa puhdas onnellisuus. Nyt tuntuu, etten ees osaa selittää tätä kaikkea, mut mie yritän nyt kuitenki. 

Jatkan siis viikko sitten maanantaina alkanutta teema, jonka nimi on yrittäminen. Toissa viikko meni nukkuessa ja säheltäessä. Olin aivan pelko perseessä sunnuntai-iltana, että miten helvetissä mie jaksan maanantaiaamuna herätä tai tiistaiaamuna tai sitä seuraavana jne. Nyt istun olkkarin sohvalla pirteenä, ylpeenä ja täynnä intoa. Miulla on vasta eka viikko takana. Silti oon ylittäny itteni. Viisi koulupäivää putkeen, viisi aikasta herätystä. Jollekkin se on arkea, mutta miulle se ei oo sitä ollu kohta kahteen vuoteen. Tää on saavutus miulle. Oon tottunu olemaan ja menemään miten sattuu, miulla ei oo ollu aikatauluja tai odotuksia täytettävänä. Oon eläny tyhjää ja helppoa elämää sen suhteen, että kalenteria on ollu koskematon, ilman mitään merkintöjä. Nyt päässäni on päällimmäisenä ajatus, mitä siellä ei oo ollu pitkään, piiiitkään aikaan. Se ajatus on: mie oon ihan käsittämättömän ylpeä itsestäni. Voin kertoa sen epäröimättä sekunttiakaan.

Viikko sitten maanantaina alotin koulun. En pelänny koulua itseään, en sitä millanen ryhmä miulla on, mitä kursseja on edessä. Epäilin ainoastaan itseäni. "Onko miusta tähän?, onko tää nyt miun juttu?, osaankohan mie mitään?". Pitkästä aikaa tunnen olevani siellä, mihin kuulun ja opiskelevani sitä, mistä tykkään ja minkä koen omakseni. Miulla on pien, kymmenen ihmisen ryhmä. Kaikki ihmiset vaikuttaa mukavilta ja helposti lähestyttäviltä. Mitä muutakaan ne tyypit vois olla kun vuoden päästä meillä kaikilla on taskussa todistus, joka osoittaa meijän suorittaneen myynnin ammattitutkinnon. Ei hissukasta, sulkeutuneesta tiukkapiposta oo myyjäks, eikä sellasta ees tähän tutkintoon valita. Kaikki vaikuttaa tiimipelaajilta, niin ku pitääkin. Myyminen on joukkoelaji. Toisia pitää kannustaa ja auttaa. Kukaan ei voi lähtee sooloilemaan tai olla kommunikoimatta. Homma ei vaan yksinkertaisuudessaan toimi sillee.

Tiedän mihin oon menossa elämässäni. Tiedän mitä haluun tehä ja miten. Ja kaikista tärkein, tiedän miten voin tehä miun unelmistani totta. Pelkkään unelmointiin pystyy kuka vaan, se on ilmasta eikä vaadi mitään muuta ku mielikuvitusta. Mie oon alottanu pitkän ja vaikeen matkan kohti unelmaani mikä on saanu pikku hiljaa kasvaa rauhassa miun sisälläni. Miulla on kaikki edellytykset tulla helvetin hyvä myyjä ja markkinoija. Vaikka eräs ihminen sanoikin, ettei tässä koulutuksessa minkä alotin oo mitää järkeä. Ettei myyjäksi kannata opetella, jos ei sen lahjan kanssa oo valmiiks syntyny. Menneisyys-Marikki olis varmaan heittäny hanskat tiskiin, vetässy selälleen lattialle ja kiskassu ilmoille vuosisadan itkupotkuraivarit. Mutta, se mitä toi negatiivinen kommentti sai miussa aikaan oli uhma, näyttämisen halua ja omalaatuinen itsevarmuus. Mikäs olis sen parempaa ku näyttää sinua epäilleelle ihmiselle, että se oli väärässä? ;)

Viime torstaina sain kuulla luennon rohkeasta ja periantamattomasta naisesta, Tiina Hoskarista, hänen itsensä kertomana. Tuo mahtava ja aito tyyppi on käyny läpi uskomattoman matkan alalta ja ammatista toiseen. Nyt Tiina on yritys nimeltä Kuvitellen. Sivulta voi lukea lisää, jos joku kiinnostui edes vähän, tarina on enemmän kuin mielenkiintoinen. Tiina käytännössä keksi itselleen ammatin ja määrätietoisesti pisti pystyyn yrityksen. Hän puhui avoimesti yrittäjyydestä, kaunistelematta asioita. Mieleen painui se, että hän tienaisi enemmän työttömyystuilla tai edellisissä työpaikoissaan. Silti Tiina tekee sitä mitä rakastaa eli on graaffinen fasitoija. Hän käytti tuosta hyvinkin epäselvästä ammatinimikkeestä muutamaa muutakin synonyymia, mutta miun päähäni piirtyi vahva mielikuva siitä, että hänen ammattinsa ja osaamis alueensa on onnellisuus. 

Hänen tarinansa loi minuun uskoa siitä, että jokainen voi tehdä sitä mistä tykkää ja minkä osaa. Vielä joskus miekin sukellan yrittäjyyden maailmaan, pistän oman firman pystyyn. Menestymisennälkäni on tällä hetkellä suurempi ku koskaan ennen. En usko, että opiskelu olis niin mielekästä tai, että siihen löytyis motivaatioa jos oppimisen kautta ei tähtäis johonki. Nyt mie opiskelen sellasta asiaa, mille on käyttöä. Tän tutkinnon avulla miulla on suuri mahdollisuus päästä sinne, minne mie tahon.

Huomasin koulusta lähtiessäni keskustelevani ryhmäläiseni kanssa markkinoinnista, myynnistä ja yrittäjyydestä. Ahmin itseeni keskustelun aikana uusianäkökulmia, kyseenalaistin väittämiä ja etsin mahdollisuuksia menestyä.

Miun muutos koheltavasta teinistä, kohti menestyvää aikuista on alkanut. Tämä matka tulee vaatimaan miulta paljon töitä, mut oon valmis siihen, enkä tän valmiimmaks ikinä tuu. Mie tahdon olla paras siinä, mitä tykkään tehä. Mie tahon olla niin hyvä myyjä, että eskimotki ostais miulta lunta.

Oves luki "vedä" mä työnsin sen auki!

Mikä on tää outo tunne? Se hassu olo sisällä, että nyt selviin, pärjään ja pääsen näyttämään mistä mut on tehty. Huomasin pienen rinsessani kanssa rinteessä, että se likka on ihan viimesen päälle täysin samanlainen ku mie pienenä. Sain miun pienestä ja sisukkaasta siskostani ihan käsittämätöntä voimaa. Ronja on itsepäinen, kiukutteleva lapsi, millä palaa käpy välittömästi kun joku ei mee niin ku oli ite suunnitellu. Ponku tahto väkisin isoon rinteesee laudan kanssa. Olin ihan varma, että neidin pieni lumilauta lentää metikköön ja saadaa kävellä rinne alas. Tai että paniikki iskee pikkuselle tuolihississä. Ronja yllätti miut totaalisesti. Pieni neiti oppi molemmat kantit yhellä laskulla, Ronja kuunteli miun neuvoja. Pienen rinsessani ylpeys ei ottanu yhtää osumaa niistä sadasta kaatuumisestakaan, vaikka yleensä eka epäonnistuminen vetää tuon pienen ihmisen aivan pohjiin. Selitin Ronjalle, että sillä ei ole mitään väliä kuinka monta kertaa kaatuu vaan sillä, että monta kertaa jaksaa nousta ylös. Sain olla miun pienokaisestani aivan järjettömän ylpeä! Itkeä tirhustin rinteessä ja huusin riemuissani kun Ponku kanttaili. En tiiä olinko enemmän ylpeä siitä, että Ronja oppi laskemaan laudalla vai siitä, että kaatuumisen jälkeen neiti sano "helvetti että satuu jalkoihin ja väsyttää, mutta ei auta mie nousen nyt ylös ja lasken vaan". Pienessä kiukkupussi siskossani oli enemmän voimaa ja tahtoa kun ikinä ennen.

Heräsin siihen vielä hieman utuiseen todellisuuteen, että helvetti niinhän on minussakin ollu. Loka-marraskuun aikaan en pystyny menemään kauppaan yksin, en kyenny poistumaan kotoa ilman paniikkikohtauksia. Muut ihmiset ällötti mua, se että niille olis pitäny jotain puhuakki sai miut pyörtymisen partaalle. Pystyin tasan puhumaan äitille puhelimessa, olemaa Esan kanssa kotona ja käymää Tarun kanssa tupakalla meijän talon pihassa. Tuohon pieneen rutiiniin rakentui miun jokapäiväinen elämäni. En osannu syödä tai nukkua. Laahustin ympäri miun ja Esan pikkuruista kotia zombien lailla. Hymyn miun kasvoille toi vain meijän pikkuruinen kissamme Räkä. Nautin elämästäni eniten kun pieni kissanpentu kehräsi miun sylissä. Ajattelin, että tämä riittää minulle. Etten tarviaisi miun elämääni muuta. Miulla ei ollu mitään motivaatiota muuttaa elämääni paremmaksi. Saatoin nukkua kokonaisia päiviä.

Sitten aloin kyllästyä itsesäälissä kylpemiseen. Selasin JAO:n aikuiskoulutuksen koulutusohjelmia. Katseeni lasittui yhden tietyn kohdalle "myynnin- ja markkinoinninammattitutkinto". Ymmärsin, etten ole koulukuntonen semmosena kun silloin olin ja elin. Pienin hiiren askelin muutos alkoi tapahtua. Joulukuussa laitoin hakemuksen kouluun vetämään. Maaliskuun lopussa kävin haastattelussa. Minua haastatteli aurinkoinen ja erittäin lämmin nainen, miun tuleva kouluttajani. Hän kiitteli heti ensimmäisenä siitä, että kerroin jo hakemuksessani ongelmistani. Juteltiin hetki siitä, miten elämäni rullaa nykyään ja siitä minkälaisen matkan olen kulkenut. Tuo sisältäkin kaunis nainen kertoi, että on itse kokenut saman. Sitten maailmani pyörähti sekunneissa ympäri " tiiätkö mitä Marikki... Olin jo hakemuksesi perusteella valmis ottamaan sut mun ryhmääni, tää haastattelu vaan vahvisti näkemystäni. Sä pääset kouluun, se on tällä selvä!" Nousin ylös penkistäni, pyörin pientä ympyrää tyhmänä ja itkin onnesta. Halasin vielä haastatteliaani eli tulevaa kouluttajaani eli Saria. Hän vielä kertoi kaikista projekteista mitä päästään tekemään eri yritysten kanssa. Olin aivan pähkinöinä. Lähdin kävelemään Viitaniemestä kotio kohti epätodellisessa olotilassa ja soitin äitille. Kotona en tienny miten päin olisi pitäny oikee olla. Pian Esa tuli kotiin omasta haastattelustaan ja löysi miut istumasta keittiöstä. Hengitin raskaasti ja nieleskelin kyyneliä ja hyvin apaattisesti tuijottelin lattialistoja. " Rakas, onkos sulla kaikki ihan hyvin? Käyttäydyt taas vähä oudosti..", Esa kysy. Selitin tapahtuneen niin hyvin ku siinä tilassa osasin ja sitten itkettiin yhdessä tällä kertaa onnenkyyneleitä.

Jonain päivänä tuuli vie pilvet ja aurinko tulee esiin. Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa.

Kohtasin eilen ihmisen muutaman tuskaisen vuoden jälkeen. Sen ihmisen, joka vei minulta, Kallelta, äitiltä ja mummolta pois paljon päiviä iskän kanssa. Ihmisen ketä olen pelännyt iltaisin. Lähdin seuraamaan oikeudenkäyntiä tuon ihmisen ja hänen ystävänsä Matin välillä. Kuka helvetti haastaa käräjille oman ystävänsä? En keksi, että kuka muukaan sen tekisi kuin tuo häikäilemätön nainen, joka otti meiltä aivan helvetin paljon pois. Pidin pintani Kallen kanssa. Aivan niin kuin äiti neuvoi " älkää näyttäkö, että teihin sattuu. Olkaa niin kui sitä muijaa ei olisi enää olemassakaan" Niin me tehtiin. Muija tervehti iloisesti, ihan niin kuin ei tuntisi mitään katumusta teoistaan. Kuulin kamalia asioita tuosta naisesta mitkä ei oikeestaan miua yllättäny millään tavalla. Istuin sen lehmän takana samalla kun Kalle todisti sitä hiviöä vastaan. Nyökkäilin Kallella ja vakuuttellin katseellani, ettei ole mitään hätää. Kolme tuntia meni huijauksessa. Kuulin Matin naisystävältä Päiviltä paljon lohduttavia sanoja. Käräjien jälkeen maailma pysähtyi: meidän pitää maksaa tuolle helvetin kierolla Jope Ruonansuun näköiselle eukolle kaikki rahat mitä kuolinpesän tilillä on ja siihen päälle helvetin kallis asianajaja. Mutta minkäs sille voit, jos se hirviö todistaa iskän olleen sille oikeasti velkaa.

Sunnuntaina kävin iskän haudalla ensimmäistä kertaa yksin. Kyykistyin iskän haudalle huopahattu päässä ja itkin. Kerroin kuinka ikävä miulla on iskää. Kerroin miten miulla nyt menee. Kerroin, kuinka musta tuntuu epäreilulta, ettei iskä ehtiny nähä Esaa, mutta vakuutin iskälle, että se olis varmasti tykänny Esasta aivan helvetin paljon. Lupasin iskälle, että se kiero ja läpimätä lehmä saadaan vastuuseen teoistaa, että teen kaikkeni sen eteen, ettei iskän kuolema ollu turha ja että se eukko vielä saa maksaa teoistaan.

Palattiin äitin ja Kallen kanssa päivään mistä kukaan meistä ei muista kuin välähdyksiä eli iskän hautajaisiin. Luettiin muistovärssyjä mitä vieraat oli kukkavihkoihin kirjoittanu. Pidättelin itkua ihan vaan sen takia, että aloin muistaa tuon kamalan päivän. Iskän kuolema muuttui entistä todellisemmaksi. Samalla kuitenkin muistin iskän elävämmin kuin pitkään aikaan, osaksi varmaan mummon kuvien ansiosta.

Sain nähdä paljon kuvia iskästä kun faija oli omaittensä. Muistin milloin mikäkin kuva oli otettu. Muistin mitä oltii iskän kaa syöty kahvitteluhetkinä. Pystyin tuntemaan iskän läsnäolon, halauksen miun ympärillä, kutittavan parran poskella, nenääni tulvi iskän tuoksu ja korvissa soi iskän rempseä nauru.

 Vielä lähtiessä mummo antoi miulle  äitin ja iskän hääkuvan. Kyynelkanavien padot murtuivat jälleen. Miksi iskä on poissa? Miksi en voi olla se viiden kesäinen pikkulapsi, jolle iskä kasas mielettömän suuria lumikasoja pihaan talvisin? Miksi en voi enää mennä iskän kaa mökille kesällä? Kotimatkalla Kausalasta Jyväskylään tajusin, että siinä hetkellä oli jotain tosi tuttua. Olin punaisessa henkilöautossa, joka muistutti sisustaansa myöten iskän Opelia. Miulla oli päässä huopahattu ja päällä nahkatakki. Radiosta tuli naisen laulama dubstep biisi, mitä Esa laulo kimeällä äänellä tosi pahasti nuotinvierestä. Ihan kuin automatka iskän kyydissä Monninkylään, silloin sain pitää faijan metsänvihreää huopahattuu päässä. Siitä on niin kauan, mutta kuitenkin niin vähän aikaa, etten tahtonut taaskaan käsittää miksi iskän piti lähteä Herran saliin ikuisen unen- maahan.

                                                                

Jaksanko enää uskoa?

Epäilen vahvasti muuttuuko elämä ikinä hyväksi. Olen itse vastuussa onnellisuudestani. Niimpä, minä itse vastuussa jostain mikä määrittelee elämäni laadun. Enhän mie osaa pitää itsestäni huolta. En jaksa, en osaa, enkä suuremmin enää edes välitä. 

Miksi olen heikko? 

Miksi en pysty siihen mihin terve ihminen pystyy? 

Miksi painin arkisten asioiden kanssa? 

Miksi tuntuu näin pahalta? 

Miksi ihmiset valehtelee? 

Miksi kenenkään ei voi loppu peleissä luottaa? 

Miksi täytyy jaksaa? 

Milloin tulee se päivä kun minä onnistun, se päivä kun kaikki paha on ohi ja onnellisuus voittaa? 

Tuleeko sitä päivää edes? 

Miksi pitäisi luottaa, että se tulee? 

Miksi kaikki ei voi olla pahaa unta?

Pengoin vanhaa kulunutta ja runneltua kenkälaatikkoa mihin olen ahtanu jäljellä olevat kirjoitukseni yläasteajoilta. Järjestelin sekalaisen osaksi revityn lappupinonen laatikkoni kärköistä ja löysin kirjoittamani hyvästelykirjeen, yhden niistä monista, mutta kuitenkin ainoa mitä on jäljellä. Kukaan ei ikinä ole niitä lukenut.   En muistanut tekstien tarkkaa sisältöä. Lukiessani kuitenkin muistin mihin itsemurhayritykseen juuri tämä teksti liittyy. Näin mielessäni koko tapahtuman. Elin sen kaiken tuskan uudestaan ja tunsin sen pahan äänettömän kipeän koko kehossani. Kuinka helvetin pohjalla olen joskus ollutaan. Samalla sisälläni heräsi tuttu vanha ajatus "Minulla on aina yksi pakokeino tästä kaikesta pahasta, yksi ratkaisu millä kaikki loppuu" Toivon yhä edelleen iltaisin, ettei tarvitsisi aamulla enää herätä. Jos en vain heräisi kukaan ei vihaisi minua, pääsisin pois ilman, että miulle tärkeiden ihmisten pitäsisi miettiä, miksi "tein sen". En kuitenkaan toivo ikuista unta joka ilta, luojan kiitos. Kuitenkin ajattelen pois pääsyä useammin kuin luulisi. Monia vuosia sitten minä kirjoitin näin:

"Anteeksi. Tiedän, että kukaan teistä ei tule koskaan täysin ymmärtämään,

sitä miksi valitsin näin. Mikään muu ei enää olisi auttanut. Kaikki tuntui liian raskaalta.

Tein itse elämästäni arvottoman. Olin vain niin väsynyt hymyilemään,

enkä pystynyt enää itkemään. Minun oli päästävä pois, en ollut onnellinen,

mutta nyt kaikki on hyvin. En uskaltanu enää yrittää. Rakastan teitä kaikkia enemmän

kuin mitään muuta sen takia en halunnut teidän näkevän kun minulla on paha olla.

En halua, että teihin sattuu. Tämä ei ole kenenkään syytä, valitsin itse näin.

Ei ole mitään mitä te olisitte voineet tehdä toisin. Ette olisi voineet helpottaa oloani mitenkään.

Olen nyt matkalla ikuisuuteen, pyydän vielä anteeksi, vaikka tiedän etten koskaan 

täysin anteeksi tekoani saa. Aina kun katsotte taivaalle ja näette pilven, minä olen siellä.

 Ronja, olet vielä niin pieni, että et voi ymmärtää tätä kaikkea, mutta olen pahoillani,

sisko ei enää tule kotiin. Et joudu enää ikinä katsomaan kun sisko itkee. 

Et joudu enää ikinä näkemään niitä pelottavia haavoja siskon käsissä.

Lupaan suojella sinua, en anna kenenkään satuttaa sinua. 

Olit tärkeintä minulle koko maailmassa, sen takia pidän huolen,

että sinä et joudu käymään läpi sitä kaikkea mitä minä kävin. 

Sisko on nyt sinun oma suojelusenkelisi, ei ole mitään hätää. Seuraavan kerran kun avaan silmäni olen siellä missä en tunne enää kipua.

Olen todella pahoillani, mutta nyt olen täydellinen. "

                                         - Marikki

Nyt kun mietin järkevästi niin tunnen tuon samal helvetillisen tuskan mitä noina aikoina. Siltikään en ole suunnitellu itsemurhaa noin tarkasti kuin yläasteaikoina. Voiko olla mahdollista, että olen vahvempi? Voiko sillä olla tarkoitus, että olen vielä olemassa, hengitän ja elän? Onko maailma vielä jotain annettavaa? Suunnitelin monta vuotta sitten, etten täytä edes 15-vuotta. Olen tässä ja elämä on antanut minulle paljon. On se myös ottaanut, mutta silti olen selvinnyt. Minulla on niin paljon kesken. Suurimpana toiveena on oikeuden toteutuminen. Vihdoin ja viimein näkyy voimakasta valoa tunnellisen päässä, että saadaan vastuuseen se ihminen kuka on tehnyt meidän perheelle niin paljon pahaa. Tosielämän salkkarit on tullut kohtaan missä juoni kääntyy jyrkästi. Tällä hetkellä elän lähinnä toivon voimalla, sen toivon, että iskän kuolema ei ollut turha. Ettei minun, Kallen, äidin ja mummon läpi käymä tuska ja suru ollutkaan turhaa. Jos on olemassa Jumala niin minä rukoilen, anna meille tämä oikeudellinen riemuvoitto. 

Sitten ollaan me toiset, joiden ainoa keino on kannatella toisiaan.

Mä olen tässä sua varten sua aina suojelen,

kun murheet koittaa meitä voittaa vierelläsi taistelen.

Mä olen tässä empimättä, vaikka vuodet satuttaa,

jos sä tahdot, niin mä tahdon... niin mä tahdon.

Tartu käteen niin mennään, lennetään läpi vuosien.

Tuulen lailla sinun kanssa kevyesti kuin höyhenet.

Mä olen tässä sua varten sua aina kuuntelen,

riitojen jälkeen keskellä arjen hymyillen sua suutelen.

Mä olen tässä pelkäämättä heikkoutta ihmisen,

jos sä tahdot, niin mä tahdon... niin mä tahdon.

Tartu käteen niin mennään, lennetään läpi vuosien,

tuulen lailla sinun kanssa kevyesti kuin höyhenet.

Sulje silmät niin mennään lennetään yli vuorien,

samaan tahtiin sinun kanssa sydämeni on luotu kulkemaan.

Tartu käteen niin mennään, lennetään läpi vuosien,

tuulen lailla sinun kanssa kevyesti kuin höyhenet.

Sulje silmät niin mennään lennetään yli vuorien,

samaan tahtiin sinun kanssa sydämeni on luotu kulkemaan.

Aamuisin tiukemmin sinuun takerrun.

Enkä koskaan irti päästä vaan olen aina sun.

Otetaan pieniä askelia kohti parempaa, yhdessä. Me kaksi rikkinäistä ja haurasta ollaan mitättömän kokoisia tälle maailmalle. Ehkä takerruin sinuun juuri siksi, että olisin ehjempi toisen rikkinäisen kanssa. Asiat alkaa helpottumaan pikku hiljaa. Iso ongelmien solmu purkautuu pulma kerrallaan ja on helpompi hengittää. Nyt meillä on ruokaa ja siisti koti, kiitos äidin. Luvattiin olla parempia toisillemme. Luvattiin, ettei pidetä toisiamme itsestäänselvyyksinä. Ei kummankaan elämästä tulisi yhtään mitään ilman toista puolikastaan. Miksi sitten ollaan eletty niin, että toinen on jäänyt huomiotta? Ehkä se on sitä, että ollaan yritetty suojella toisiamme omalta pahalta ololta. En tiedä varmuudella, mutta nyt kaikki on muuttunut parempaan päin. Jos nojaudumme toisiimme mahdollisimman paljon, pysytään molemmat pystyssä. Jos vakuutetaan toisillemme, että selvitään uskotaan se myös omasta suustammekin. 

Jos kaikki on yhteistä, niin se tarkoittaa yhteistä elämää, yhteisiä huolia ja yhteisiä iloja. Me molemmat tiedetään, ettei pystyttäisiä jaksamaan vaan itsemme takia. Ettei millään olisi mitään väliä, ilman sitä, että joku välittää ja rakastaa vieressä. Vasta raahatessani suo päivystykseen tajusin täysin, kuinka paljon sinuu rakastan. Olin jo muutamaan kertaan miettiny pääni sisällä, että mitä meistä tulee vai tuleeko mitään. Ymmärsin, että edessäni on ollu tuttu ja turvallinen ihminen valmiina yrittämään uudestaan kun sie oot vasta ollu uusi tututtavuus. Silti valitsin sinut. Vähän aikaa eteeni tuli uusi ihminen jonka ajattelin olevan "paranneltu" versio sinusta. Silti valitsin sinut ja tulen aina valitsemaan. Ensimmäisenä päivänä kun tavattiin meinasin lähteä karkuun sinuu kun sanoit yhden lauseen mikä miut säikäytti, mut en lähteny. Päätin, että otan susta selvää.

Elämä on meitä molempia kolhinu. Miulla ei ollu aina niin mallikelpoinen isä, eikä siulla paras mahdollinen äiti. Mutta miulla on kunnollinen ja rakastava äiti, siulla taas puolestaan mahtava isä. Epäkohdat täydentäkööt toisiaan. Ollaan molemmat rikki, mutta eri kohdista. Kun toisella on huono päivä, eikä saa itteään ylös sängystä toinen hoitaa kotia sen verran kun jaksaa, paijaa väsyneemmän päätä ja tekee ruokaa. Jos käy niin, että molemmilla on huono päivä nukutaan sen yli ja yritetään tehdä seuraavasta päivästä parempi.

Jos kulkisin täällä yksin, en olis näin ajoissa tajunnu mennä hakemaan apua, olisin pitkittäny kaikkea. Mutta ajatus siitä, että muutun taas tunnottomaksi pelotti liikaa. Jos olisin tunnoton ja tunteeton ihmiskuori en pystyis rakastamaan sua. Me selvitään, tiiän sen. Meillä on ihmisiä ympärillä jotka auttaa ja ymmärtää. Ja ne samat myös potkii perseelle jos meinataan väsähtää ja luovuttaa.

Kaksi onnensa etsijää sattumalta lähti samaa polkua kulkemaan.

Vierekkäin matka taittui keveämmin,

yllättäen löytyi vierellä kulkijasta syli lämmin.

Maailma heidät toisilleen vihdoin toi.

Vasten aurinkoa seisomaan asetteli,

varjoissa näkyi peilikuvien palapeli.

Eikö ikinä, eikö koskaan mun taakkani kevene.

Luulin päässeni pois myrskyn silmästä, mutta maailma keräsi vain voimiaan vetääkseen mua ihan vitun kovaa uuestaan turpaan. Monen räpiköidyn vuoden jälkeen istuin tänään psykiatrisen poliklinikan odotusaulassa. Kädet täristen, hioten, puutuen odotin kenelle joudun selittämään jälleen kerran tarinaani. Minua tuli hakemaan mukavan oloinen sairaanhoitaja. Hän vei miut huoneeseen missä odotti psykiatri. Pahoittelin ääni väristen, etten kättele koska olen kipeä. 

Psykiatri oli vähän jännä, ilmeisesti virolainen ihan niin ku miun psykiatrini oli Lahenkin polilla. Molemmat kyseli miulta kysymyksiä. Pysyin rauhallisena. Kunnes kysyttiin itsemurha ajatuksista. Kerroin, ettei miulla oo mitään suunnitelmaa millä veisin iteltäni hengen. Tarkensin vielä " se on vaa semmonen lohdullinen ajatus, että koska vaan voisin lopettaa kaiken. Iltasin yleensä pyydän, että jos joku tuola ylhäällä kuulee mua niin tahtoisin olla heräämättä aamulla" Murruin totaalisesti. Itkin pitkästä aikaa sillee, että joku muu kun Esa näki. Hieroin käsiäni yhteen ja sopersin tietäväni, että iskä on mua siellä jossain vastassa. Sanoin, että pääsisin kiipeemään iskän syliin kolmen vuoden jälkeen, että se olisi kaikista paras asia minkä juuri nyt voin kuvitella.

Psykiatri sanoi, etten voi ottaa Mirtatzapinia niin paljo kun nyt otan. Miun tuttu ja turvallinen lääkkeeni lasketaan pikku hiljaa 30 milligrammaan. Samalla alotetaan uusi lääke Sertralin joka pikku hiljaa nostetaan 150 milligrammaan päivässä. Todellisuus oli kamala, eihän miulle oo ennenkään laitettu mitään lääkettä noin paljoa? Luin Sertralinin sivuoireita huuli pyöreenä kotona. Lista oli lähes yhtä pitkä ku raamattu: unettomuutta, painajaisia, ruokahaluttomuutta, huonovointisuutta, oksentelua, uneliasuutta, maniaa, epätodellista oloa, liiallista onnellisuuden tunnetta, itsemurha ajatuksia, sydämen rytmihäiriöitä, pyörtymisiä, paniikkikohtauksia ja ties mitä muuta on luvassa uuden lääkkeen myötä. Sivuoireet tulevat ystäväkseni oletettavasti myös joka kerta kun annosta nostetaan. Se, että alkaako lääke toimimaan ikinä niin kun pitää ei kukaan tiedä. Se siltää samaa ainetta kuin Seronil, joka miulla ei toiminut. En tiedä mitä miun pitäs edes odottaa.

Miksi ihminen edes voi masentua? Miks ei masennus vois vaan kadota, ettei kenekään tarvisi siitä ikinä kärsiä? Mikä helvetti tätä maailmaa vaivaa kun on niin paljon ihmisiä joilla on aivan tajuttoman paha olla. Jos mä voisin, ottaisin kaikkien pahan olon, kantaisin sen kaiken pahan ja hajottavan mukanani hautaan, vaati se sitten itsemurhan taikka sen, että eläisin sen kaiken paskan kanssa vielä vuosituhannen eteenpäin. Teki sen silti, koska tiedän kuinka pahoin voi elämä syödä ihmsitä sisältäpäin jättäen jälkeensä vain tyhjän, tunnottoman ja robottimaisen ihmiskuoren.

Tahtoisin vain nukkahtaa ilman, että joudun heräämään aamulla. Ei millään ole mitään väliä. Ei miulla kai ole enää edes koulupaikkaa. Ei mitään, mitä voisin tältä maailmalta saada tai sille antaa. Oon alkanu miettimään hautajaisiani jo etukäteen, ettei kenekään tarvi arpoa sitten mimmoset mie olisin tahtonu.

Sitten kun aika on tahdon, että hautajaisissani soitetaan Heli Kajon  Jos mä kuolen nuorena sekä Stepan Lastenlaulu. Te rakkaat ihmiseni saatte itkeä jos siltä tuntuu. Koittakaa muistamaan ne hetket kun nauroin typerille jutuille tai mietin, miksi mansikan siemenet on sen ulkopuolella. Naurakaa miun tyhmille jutuilleni ja sille kun en uskaltanut koskaan hankkia ajokorttia. Tahdon, että paras ystäväni Saara pitää muistopuheen koska Saara tuntee miut melkee paremmin kun äiti. Tahdon, että Ronja saa syödä niin paljon karkkia ja herkkuja kun pienen prinsessani mahaan mahtuu. Haluan valkoisen arkun, niin halvan kuin vain löydätte. Tahdon arkkuani kantamaan enoni, veljeni sekä Esan. Kukkasien haluan olevan sinisiä ja vaalenapunaisia. Polttakoon vieraat niin paljon tupakkaa kuin kehkot kestää. Ystäväni ketkä tiesivät kuinka juhlin baarissa, juokaa itsenne konttauskuntoon. Menkää tanssimaan ja tanssikaa niin vajaasti kuin miekin tanssin. Muistakaa ne kerrat kun miut on pitäny kantaa kotiin ja ennen sitä pitänyt pakottaa juomaan jäävettä. Luottakaa siihen, että nään teidät. Ottakaa mukaan taskumatit ja juokaa oksennusrefleksiä uhmaten tequilaa. Minut siunatkoon haudan lepoon sama pappi joka minut on kastanut. Älkää olko liian surullisia. Elämäni oli vaikeaa, mutta nauroin vähintään yhtä paljon kun vuodatin kyyneliä. Rakastan kaikkia lähimmäisiäni ja lupaan lähtöni jälkeenkin olla teidän jokaisen elämässä tasavertaisesti. Te tunnet minut hyvin, olkoon siis hautajaiseni minun näköiset ei liian vakavat todellakaan. Tahdon mummon, äidin ja Kallen tietävän, että kerron iskälle teiltä terveisiä ja halaan iskää teidänkin puolestanne. Saaralle lupaan, että ylhäältä etsin eteesi helpomman reitin. Lupaan tehdä elämästi ylhäältä käsin niin helppoa kuin vain voin.

Ei elämän loppuminen ole aina itsestä kiinni, siksi halusin vähentää muiden pohtimista hautaamiseni suhteen.