Jonain päivänä tuuli vie pilvet ja aurinko tulee esiin. Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa.

Kohtasin eilen ihmisen muutaman tuskaisen vuoden jälkeen. Sen ihmisen, joka vei minulta, Kallelta, äitiltä ja mummolta pois paljon päiviä iskän kanssa. Ihmisen ketä olen pelännyt iltaisin. Lähdin seuraamaan oikeudenkäyntiä tuon ihmisen ja hänen ystävänsä Matin välillä. Kuka helvetti haastaa käräjille oman ystävänsä? En keksi, että kuka muukaan sen tekisi kuin tuo häikäilemätön nainen, joka otti meiltä aivan helvetin paljon pois. Pidin pintani Kallen kanssa. Aivan niin kuin äiti neuvoi " älkää näyttäkö, että teihin sattuu. Olkaa niin kui sitä muijaa ei olisi enää olemassakaan" Niin me tehtiin. Muija tervehti iloisesti, ihan niin kuin ei tuntisi mitään katumusta teoistaan. Kuulin kamalia asioita tuosta naisesta mitkä ei oikeestaan miua yllättäny millään tavalla. Istuin sen lehmän takana samalla kun Kalle todisti sitä hiviöä vastaan. Nyökkäilin Kallella ja vakuuttellin katseellani, ettei ole mitään hätää. Kolme tuntia meni huijauksessa. Kuulin Matin naisystävältä Päiviltä paljon lohduttavia sanoja. Käräjien jälkeen maailma pysähtyi: meidän pitää maksaa tuolle helvetin kierolla Jope Ruonansuun näköiselle eukolle kaikki rahat mitä kuolinpesän tilillä on ja siihen päälle helvetin kallis asianajaja. Mutta minkäs sille voit, jos se hirviö todistaa iskän olleen sille oikeasti velkaa.

Sunnuntaina kävin iskän haudalla ensimmäistä kertaa yksin. Kyykistyin iskän haudalle huopahattu päässä ja itkin. Kerroin kuinka ikävä miulla on iskää. Kerroin miten miulla nyt menee. Kerroin, kuinka musta tuntuu epäreilulta, ettei iskä ehtiny nähä Esaa, mutta vakuutin iskälle, että se olis varmasti tykänny Esasta aivan helvetin paljon. Lupasin iskälle, että se kiero ja läpimätä lehmä saadaan vastuuseen teoistaa, että teen kaikkeni sen eteen, ettei iskän kuolema ollu turha ja että se eukko vielä saa maksaa teoistaan.

Palattiin äitin ja Kallen kanssa päivään mistä kukaan meistä ei muista kuin välähdyksiä eli iskän hautajaisiin. Luettiin muistovärssyjä mitä vieraat oli kukkavihkoihin kirjoittanu. Pidättelin itkua ihan vaan sen takia, että aloin muistaa tuon kamalan päivän. Iskän kuolema muuttui entistä todellisemmaksi. Samalla kuitenkin muistin iskän elävämmin kuin pitkään aikaan, osaksi varmaan mummon kuvien ansiosta.

Sain nähdä paljon kuvia iskästä kun faija oli omaittensä. Muistin milloin mikäkin kuva oli otettu. Muistin mitä oltii iskän kaa syöty kahvitteluhetkinä. Pystyin tuntemaan iskän läsnäolon, halauksen miun ympärillä, kutittavan parran poskella, nenääni tulvi iskän tuoksu ja korvissa soi iskän rempseä nauru.

 Vielä lähtiessä mummo antoi miulle  äitin ja iskän hääkuvan. Kyynelkanavien padot murtuivat jälleen. Miksi iskä on poissa? Miksi en voi olla se viiden kesäinen pikkulapsi, jolle iskä kasas mielettömän suuria lumikasoja pihaan talvisin? Miksi en voi enää mennä iskän kaa mökille kesällä? Kotimatkalla Kausalasta Jyväskylään tajusin, että siinä hetkellä oli jotain tosi tuttua. Olin punaisessa henkilöautossa, joka muistutti sisustaansa myöten iskän Opelia. Miulla oli päässä huopahattu ja päällä nahkatakki. Radiosta tuli naisen laulama dubstep biisi, mitä Esa laulo kimeällä äänellä tosi pahasti nuotinvierestä. Ihan kuin automatka iskän kyydissä Monninkylään, silloin sain pitää faijan metsänvihreää huopahattuu päässä. Siitä on niin kauan, mutta kuitenkin niin vähän aikaa, etten tahtonut taaskaan käsittää miksi iskän piti lähteä Herran saliin ikuisen unen- maahan.