maanantai 6. kesäkuuta 2016

#Sekasin

Sekasin on Ylen kamppanja, jonka tarkotuksena on vähentää mielenterveysongelmista kärsivien häpeää omaa sairauttaa/sairauksiaan kohtaan. 
Jätetään hölmöt ennakkoluulot historiaan ja puhutaan asioista avoimesti!


Miekin oon sekasin, enkä oo koskaan hävenny miun mielenterveysongelmiani. Todella moni kuitenkin pelkää puhua ongelmistaan. Enkä ihmettele yhtään, että miksi näin. Oon kohdannu paljon ennakkoluuloja ja eriarvoista kohtelua sairauksieni takia. Mielenterveysongelmat ei ole sitä, että ihminen on hullu. Onhan se ny paljo helpompi ymmärtää ihmisen kipuja jos sillä on käsi paketissa tai jotain muuta fyysistä minkä voi konkreettisesti nähä. Toivon sydämeni pohjasta, että mitä enemmän näistä jutuista puhutaan niin sitä luonnollisemmaks mielenterveysongelmat muuttuu. Nyt kannan oman korteni kekoon, koska voin ja mullaki on pleikkari!

Palataampa ajassa taaksepäiten. Siihen aikaan kun olin ala-asteella. Mie olin se outolintu, kuka vaihto tutusta ja turvallisesta kyläkoulusta Kausala big cityn kouluun. Miun vanhemmat eros ku olin neljännellä luokalla. Enhä mie pieni ymmärtäny, mitä se semmonen eroominen tarkottaa. Siitä se kaikki paska sitte alkoki tursuamaa kohti pintaa. Muistan aina sen tunteen, ku ootin iskää Pajutien pihassa. Viikonloppu kamat oli pakattuna ja tiirailin, että koska iskä kaartaa autolla pihaan ja lähetää yhessä viettämää iskäviikonloppua. Miua oksetti, jännitti ja pelotti aivan helvetisti. En vieläkää tiiä miksi. Sama olo miulla oli joka aamu ku piti lähtee kouluu. Jos nyt pitäs joku syy tolle ololle arpoo ni lottoisin, että miun ihmiskammo alko puskee esii. Meni pari vuotta ja löysin keinon helpottaa pahaa oloo, viiltelyn. Eihän se mitää oikeesti auttanu, päinvastoin. Piti olla koko ajan tarkkana, ettei kukaan vaa nää mitä oon tehny itelleni. 

Kerran ku olin iskällä viikonloppuna miulle iski paniikki. Mietin vaa, että onko äiti kunnossa, onko äiti kotona, kenen kanssa äiti on, mitä jos jotain pahaa tapahtuu? Tahoin vaa äitin luo. Soitin äitille keskellä yötä itkien ja pyysin äitiä hakemaa miut pois iskältä. Faija oli tietty pettyny, mutta iskän katkerat puhee ei helpottanu miun oloa yhtää. Äiti tuli miut hakemaa, totta kai. Pian istuin äitin autossa mutustaen paahtoleipää minkä päällä oli kinkkua. Ikinä ei oo paahtis maistunu ni sairaan hyvältä. Äiti oli tosi jännittyny miten saan nukuttua sinä yönä, ei oltu menossa kotiin vaan Jarin luo Sahatielle. Olin käyny siel kerran tai pari aikasemmin. Mutta tuoho aikaa en osannu nukkua missää muualla ku kotona turvassa omassa sängyssä ja tutun tuoksusissa lakanoissa. Miulle oli Sahatiella peti valmiina sohvalla yläkerrassa. Se sohva oli pikkusen kalteva, ettei siitä voinu tippua, painautu vaan tiukasti selkänojaan. Petivaatteina toimi vaaleansininen pussilkana ja tyynyliina missä molemmissa oli formuloita. Ne petivaatteet oli kulahtaneet ja pehmeet. Äiti oli varma, että kipitän alakertaan välittömästi kertomaan, ettei uni tuu. Toisin kävi. Nukahin sekunneissa. Sahatie tuntu heti kodilta, siellä oli hyvä ja turvallinen olla, kaiken lisäks Jarilla oli karkkijemma ruokasalin piirongin laatikossa.

Yläasteella miun olo vaan paheni entisestää. Kouluun lähtö ei enää tuottanu oksetusoloa, mutta kaikki muu meni entistä enemmän päin helvettiä. Viiltely lisäänty ja aloin tyhjentämää lääkekappia kaikesta mahollisesta. Vedin sekasin vahvoja särkylääkkeitä, kolmiolääkkeitä ihan kaikkee mahollista mitä löysin. Enne suihkua kuumensin hiilihankoa takassa, jos sielä oli tulet. Kivun lisäämiseks menin palovammojeni kera saunaan ja laskin vielä suihkussa niin kuumaa vettä ku hanasta vaan tuli. Aloin tekemää suunnitelmia miten ja missä veisin iteltäni hengen. Tuohon aikaan saatoin tanssia junaradalla iltasin tai ennen koulua. Kuulokkeet korvissa, lääkehuuruissa tanssin ja leikin hengelläni. Ajattelin, että jos hyvin käy juna tulee ja mie jään alle, sitten oisin täydellinen pieni keiju ja päässy tästä paskasta maailmasta pois. Tapasin kuitenki uuden ihmisen, kelle kerroin ensimmäistä kertaa miun olosta. Hälle miun oli äärettömän helppo puhua. Oltii ihan lapsia, mutta se ystävä osas toimia. Tuo miun enkeli vei miut koulussa terveydenhoitajan puheille. En saanu sanaa suustani ja itkin. Enkeli miun vieressä kerto terkkarille kaiken mistä olin puhunu. Miulle varattiin aika koulupsykologille.

Päivä oli 7.2.2011, Odotin opettajan huoneen edessä hiukset takussa ja silmien eteen vedettynä. Olo oli kamala, pelotti, oksetti ja jännitti, taas kerran. Panikoimiseni keskeyty kun kuulin lempeän äänen sanovan "Moikka! Sä oot varmaan Marikki?" Tuijotin kaunista, ystävällisen näköstä naista, joka esitteli itsenä Kitaksi. Mentiin rehtorinkansliaan keskustelemaan. Kerroin suunnitelmistani, suhtautumisestani elämään ja miltä miusta tuntu. Tiivistetysti kerroin siis, että en halua elää, miuhu sattuu, vedän lääkkeitä, enkä usko että elämällä olis enää mitään annettavaa miulle. Kitta kysy miulta, että jos sovitaan uusi aika viikon päähän niin millä todennäkösyydellä oon silloin hengissä ja tuun paikalle. Olin hiljaa hetken, kyyneleet nuoli miun naamaa ja sopersin "enhän mä osaa ees sanoo oonko olemassa tänä iltana" Kitta kysyi antaisinko mie sille luvan soittaa konsultointipuhelun Lahden keskussairaalan nuorisopsykiatrian osastolle. Annoin luvan ja Kitta kaivo puhelimen taskustaa ja soitti. Sekuntti tuntu ikuisuudelta ja sain kuulla, että oon välittömässä psykiatrisen avun tarpeessa. " Ei kenenkää pidä jaksaa kun voimat on noin loppu, ei kenenkää tartte elää tollasen olon kanssa. Nyt pääset lepäämää ja sut hoidetaan kuntoo", Kitta sano vielä. Sitte se soitti iskälle, että tulis hakemaa miut koululta. Iskä tuli niin nopeesti ku pääs. Faija vei miut autoo istumaa ja kävi vielä kuuntelemassa mitä Kitalla oli sanottavaa. Kun faija tuli takasin autoo se itki, oli hetken hiljaa, halas minuu ja sano "voi miun pientä pumpulaa. Mutta me selvitää tästä, kohta kaikki on hyvin" Ajettiin terveyskeskuksee missä omalääkäri kirjotti lähetteen osastolle. Mentiin kotii ja iskä kerto äitille mikä tilanne on. Pakkassin laukun ja kävin nukkumaa. Aamulla lähettiin ajamaan kohti Lahtea. Koko automatkan mietin, mitä miua osastolla odottaa. En olis ikinä uskonu, että tuun ton reissun jälkee vierailemaa osastolla vielä kolme kertaa uudestaa.

Osastolla osotin mieltäni ja kapinoin. Tahdoin vaan sieltä pois ja helvetin äkkiä. Viikon jälkeen tajusin, että siinä kunnossa ku silloin olin minuu ei päästetä kotiin. Vaihtoehtoja oli kaks: joko sitoudun hoitooni ja yritän parantua TAI kerron asioita mitä hoitajat ja lääkärit haluu kuulla. Valitsin jälkinmäisen. Ai minkä takia? No siksi, että yksinkertasesti halusin vaan kuolla. Suhtautumiseni kuolemaan ja elämän loppumiseen oli tuolloin aika kieroutunu. Ihannoin kuolemaa. Se oli varma pääsy pois kaikesta pahasta. Se oli loppu, viimenen piste miun surulliseen tarinaan. Mietin miltä kuoleminen tuntuu, onko taivas olemassa, sattuuko se ja kaikkea mahollista. Suunnittelin myös omat hautajaiseni. Ketä sinne kutsutaan, mitkä virret soitetaan, kuka on pappina, mitä syödään ja no, aivan kaiken. Ihan vaan sen takia, että miun kuolema ei tuottas kenellekkään päänvaivaa. Ehkä oudoin toiveeni hautajaisteni suhteen oli se, että halusin saman papin kuka oli kastanu miut myös siunaamaan miut haudan lepoon. 


Meni viikko ja olin vapaa suljetulta. Jatkoin siitä mihin olin jääny. Itsemurhan suunnittelusta tuli kokopäivästä. Pian valitsin päivän, mikä kaiverettaisiin hautakiveeni eli 5.4.2011. Se oli melko tavallinen päivä, olin mörrimöykky itseni. Hiuspehko silmilläni ja kuulokkeet korvissa istun pulpetissa ranskan tunnilla lukiolla. En jaksanut edes ottaa kirjoja esille tai mitään muutakaan, sillä mitä väliä sillä enää olisi? Tuijotin kelloa ja odotin hetkeä kun miun pitää lähteä. Opettaja tulistui miulle, tuli repimään kuulokkeita korvistani jotka kiskoivat hiuksiani irti. Sisälläni liikahti jokin. Räjähdin. Nappasin repun selkääni ja tein lähtöä. Opettaja tuli perääni ja nappasi miusta kiinni, samalla riuhtoen kohti lukion rehtorin kansliaa. Iski jumalaton paniikki. Opettaja rutisti rannettani ja minua oksetti. Revin itseni kaikin voimin irti, taklasin opettajan vasten lukion käytävän tiiliseinää ja kohotin raivon vallassa nyrkkini lyödäkseni. Katsoin kuitenkin vihan palo silmissäni opettajaa ja totesin "sä oksettava halpa huora et oo edes pieksemisen arvonnen" Sylkäsin vielä opettajan jalkojen juureen ja poistuin rakennuksesta. Kun olin päässyt tarpeeksi lähelle siltaa soitin enkelille. Sanoin vain "hyvästi" ja jatkoin matkaani. Hymyilin ja itkin, kohta kaikki olisi ohi. Minun ei tarvisi enää ikinä itkeä, kokea mitään pahaa. Saavuin sillalle, tiputin reppuni kaiteen viereen, kiipesin kaiteen yli ja aloin hivuttautumaan raiteiden kohdalle. Rutistin kylmää metallikaidetta pakkasen raiskaamassa huhtikuisessa aamupäivässä viimeisillä voimillani. En katsonu alas, vaan hymyssä suin, itkien tuijotin taivaalle ja hyräilin ääneen "j
umala meitä kutsuu nyt suojaan turvaisaan. Jumala meitä kutsuu ja kantaa voimallaan. Milloinkaan ei hän hylkää, lastensa kanssa hän on. Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton" 

Pian kuitenkin kuulin ystävieni huudon. Junaa ei minkä alle minun piti hypätä, ei näkynyt missään. Enhän mie vois antaa miun tärkeinpien ihmisten näkevän kun putoan kadotukseen ja leviän raiteille. Kohmeisilla, pakkasen puremilla käsillä raahauduin kaiteen paremmalle puolelle. Tiputtauduin sillan kävelytielle reppuni viereen ja kaivoin mattoveitsen millä systemaattisesti piirsin lisää merkkejä olemassaolosta vasempaan ranteeseeni. Ystäväni juoksivat luokseni hysteerisinä. Rehtori tuli hieman perästä. Miun suojelusenkelini halasivat miua. Yksi sitoi huivin haavojeni päälle, toinen tempaisi mattoveitsen sillan kaiteen ylitse raivokkaasti, kolmas tuli nostamaan miut ylös märältä asfaltilta. Rehtori soitti iskälle ja faija oli paikalla minuuteissa. Samalla kun rehtori keskusteli iskän kanssa, miun suuri sydämisin enkeli halas minua ja juna kulki sillan ali. Tyynenä katsoin kelloani ja totesin junan olleen vain muutaman minuutin myöhässä. Iskä vei miut kotiin ja selvitti äitille tilannetta. Makasin mykkyrässä sängyssäni kietoutuneenä kodin tuoksuisiin Nalle Puh- lakanoihini. Olin tavallaan pettynyt. 


Seuraavana päivänä olin taas suljettujen ovien takana nuoriso psykalla, tällä kertaa Kuusaalla. Lääkitykseni pistettiin remonttiin. Kuusaalla miulla oli kaks lemppari hoitajaa, Mika ja Kimmo aka Kimbe. Kimmon ja miun ystävyys alkoi hieman takkuillen. Kimmo tuli töihin kun olin viettänyt osastolla muutaman päivän. Päivällisellä Kimbe tuli miun pöytääni istumaan. Tuijotin kalakeittoa lautasellani ja pyörittelin perunakuutioita edestakasin. Kimbe totesi, ettei keitto häviä lautaselta telepatialla. Hetkeäkään miettimättä kaadoin keittoni Kimben lautaselle ja vedet lasistani Kimben päähän ja poistuin tilanteesta ovet paukkuen huoneeseeni. Ilalla kun oli lääkkeiden jako, Kimbe oli lääkevastaava. Hän katsoi minua hymyillen, tarkasti dosetteni ja sanoi "sä oot ilmeisesti Marikki. Mä olen hoitaja Kimmo X. Lähettiin vissii vähä väärällä jalalla liikkeelle tossa aikasemmin" Väänsin paskan vitsin Kimben sukunimestä, hymyilin aitoa hymyä pitkästä aikaa ja nauroin. Meijän ystävyys oli tällä sinetöity. Uskouduin Kimmolle kaikesta ja Kimbestä tuli hoitaja kenen kanssa tahdoin käyttää ulkoiluni. Meillä oli samanlainen huumorintaju ja nauroimme kaikelle. Kimmo ymmärsi ja osasi selittää kaiken minulle niin, että aloin pikku hiljaa tajuamaan elämän merkityksen. Kimbe ja Mika antoivat miun katsoa salkkareita ja Shout Parkkia hiljaisuuden jälkeen ja he myös säästivät miulle herkkuja välipala ylijäämistä. Eihän hoitajat saisi ketään potilasta kohdella eriarvoisesti, mutta nuo pienet teot saivat miut ymmärtämään, että miullakin on jotain arvoa.


Vietin Kuusalla noin kuukauden ja pääsin kotiin 4.5.2011. Elämä rullasi paremmin about puolvuotta. Sitten vauhti loppui kesken ja löysin itseni jälleen kerran osastolta Päksistä 11.11.2011. Hoitajat muistivat miut ja huomasivat, etten ollut niin pahassa kunnossa ku aikasemmin, mutta silti avuntarve oli huutava. Mietittiin ratkasuja osastokierteeni katkasemiseksi. Olin tottunut osastolla olemiseen ja tykkäsin olla siellä. Olisin päässyt kotiin jo monta viikkoa aikasemmin, mutta tuntui siltä, etten olisi valmis arkeen. Kaikki pelotti. Koulu, kotona oleminen, nukkuminen, sosiaalinen elämä, kaikki mahollinen. Kotiuduin lopulta 7.12 ja sovimme, että palaan takaisin suljetulle 27.2.2012 tutkimusjaksolle eli tutkarille. Tutkarin tarkoitus oli selvittää, mistä masennukseni on saanu alkunsa ja miten voin jatkossa välttää vajoamista pohjaan. Tein paljon töitä parantumiseni eteen, sitouduin hoitoon ja otin kaiken mahdollisen avun vastaan. Edistys oli huima. Tunsin oloni terveeksi. Hoidin peruskoulun loppuun, tein vuoden takaisia kokeita, nostin numeroitani ja päättötyöksi kirjoitin kirjan Harha-askelia, jossa kerroin tiestäni. Nyt unelmoin kirjan jatkamisesta ja vielä joskus julkaisen elämänkertani, toivoen, että minun kokemukseni mielenterveysongelmista auttaa jotain toista nuorta ylös elämän suosta.


Peruskoulun jälkeen lähdin Porvooseen opiskelemaan ravintolakokiksi. Asuin viikon asuntolassa ja nautin koulunkäynnistä joka solulla. Loistin attotuneilla ja keittiössä. Puolentoista vuoden jälkeen alämä alkoi rakoilla. Sinnittelin kuitenkin, koska tein sitä mitä halusin ja keittiössä häärääminen sai ajatukseni pois kaikesta pahasta. Pian kuitenkin maailmani pysähtyi, kun iskä sairastui. Mummo valoi viimeiseen asti toivoa. Suhtauduin kuitenkin hyvin varautuneesti tulevaisuuteen. Iskän tila romahti kuitenkin kesällä 2013. Syyslukukausi oli helvettiä. Mummo hoiti iskää kotona ja saattoi soittaa minulle parhainmillaan useaankin otteeseen päivässä kun ei saanut iskää rauhottumaan. Puhuin puhelimessa itkuisen, sairaan, nopesti dementoituneen isäni kanssa. Mummo oli edelleen varma, että iskä paranee, mutta minä olin jo luopunut toivosta. Koulu meni päin helvettiä. Sain kuitenkin työssäoppimispaikan tuttumme lounaskahvilasta. Siellä miun oli hyvä ja helppo olla. Puhuimme paljon elämästä pomoni kanssa ja sain uusia näkökulmia ongelmiini.


Pian oli jo vuosi 2014 ja iskän kunto huononi koko ajan. Päätin, että vanhat kuviot saivat riittää. Tahdoin pois niistä maisemista, missä olin läpi käynyt elämäni suurinta helvettiä. No, tuolloin en tiennyt, että paljon paskaa on vielä läpi käymättä. Hiihtolomalla olimme äitin, Jarin ja Ponkun kanssa Lapissa. Istuimme Ylläksellä kahvilassa ja totesin porukoille, että muutan Jyväskylään kesän jälkeen. Muistan aina kuinka äiti ja Jari nauroivat miulle päin näköä. Kuitenkin se sai miut vaan yrittämään kovemmin ja tekemään kaiken unelmani eteen. Näihin aikoihin iskä ei enää tunnistanut minua tai Kallea. Faija eli sitä aikaa kun oltiin ala-asteikäisi velipojan kanssa. Äitin ja mummon iskä kuitenkin tunnisti. Iskä oli itkuinen ja vihainen, kaiken huipuksi iskä näki omiaan. Kerran ukko tuijotti terveyskeskuksen takapihalle ja äiti kysy, mitä iskä mahtaa kahtelle, "nokun nuo äijät yrittää tota peräkärriä laittaa, mut ei siitä tuu hevonhelvettiä! Niitä pitäs mennä auttamaan", faija sammals. Todellisuudessa takapihalla ei ollut ketään tai mitään.


Ennen kuin huomasin oli huhtikuu. Sain sovittua haastattelun Jyväskylän ammattiopistoon koskien koulun vaihtoani. 19. huhtikuuta, ennen lähtöä Keski-Suomeen silitin iskän kuumeista poskea, rutistin iskän kuumaa kättä ja kerroin iskälle kuinka paljon rakastan, mutta nyt ei tarvisi enää jaksaa, nyt saa luovuttaa ja nukahtaa. Seuraavana päivänä ilta kuuden aikaan avasin auton oven Jyväskylän Kuokkalassa ja näin västäräkin. Vartin päästä olin Kuokkalan sillalla matkalla kohti Primusta, tulevaa kouluani kun puhelin soi. Puhelimen toisessa päässä oli äiti, joka kertoi, ettei iskä ole enää täällä. Kävelimme ystäväni kanssa Taulumäkeen ja takaisin paahtavassa helteessä, en sanonu sanaakaan. Tuosta päivästä alkoi surutyö, mikä jatkuu vielä tänäänkin. Hiljaa hyvä tulloo!


Päivä ennen vappua sain kuulla päässeeni sisään Jyväskylän ammattiopistoon. Sinä päivänä join itseni järkyttävään humalaan onnellisuuden ja pohjottoman surun värittämissä tunnetiloissa. Toukokuun alussa saatettiin iskä haudan lepoon. Ja toukokuun lopussa  saavutin täysi-ikäisyyden. Siitä se alamäki sitten alkoi pikku hiljaa taas. Raha mitä tilille tuli, sieltä myös katosi. Ryyppäsin ja rälläsin. Mitä enemmän olin humalassa sen vähemmän piti aatella kaikkea pahaa. Eihän se oikeesti mee sillee. Olin nuori ja tyhmä. En osannu elää, tänäänki vielä opettelen tätä elämistä. Heinäkuussa muutin Jyväskylään ja aloitin opintoni. Se ei menny niin ku piti. Ryvin masennuksessa pahemmin ku koskaan. Tilillä oli hurjasti euroja ja viikosta vietin yleensä viis päivää humalassa ja loput krapulassa. Elämässä ei oikeestaa ollu mitää järkevää sisältöä. Aikaa kului, rahat loppu ja olin enemmän kusessa ku koskaa aikasemmin.


Helmikuussa 2015 tapasin kuitenki ihmisen, joka muutti elämäni suunnan. Rauhotuin ja tein suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Olin kuitenki masentunut ja herkillä. Rakkaus korjasi joitakin säröjä, muttei kaikkia. Kesällä etittiin yhteinen koti Esan kanssa. Kesän jälkeen olin kuitenkin osastokunnossa, mutta päätin etten sinne enää mene. Koulun suhteen koitin yrittää uudestaan, mutta siitäkään ei mitään tullut. Rakensin uuden hoitosuhteen avopuolelle, missä käyn vielä nykyäänkin. Viime vuosi oli rakempi kuin mikään aikaisemmista. Marraskuussa en uskaltanut käydä kaupassakaan yksin. Ihmiset ällötti oikein huolella. Minut erotettiin koulusta ja olin tyhjän päällä. Löysin kuitenkin aikuispuolelta myynnin ammattitutkinnon. Aloin pienin askelin hoitamaan itseäni kuntoon, heräämään aikaisin, käymään kaupassa yksin ja pitämään huolta kodista. Marraskuun lopussa meille tuli maailman ihanin kissavauva, jonka voimalla jaksoin entistä paremmin. Joulukuussa uskalsin jo laittaa hakemuksen aikuispuolelle.


Mitä miulle kuuluu tänään? Parempaa ku koskaa! Oon hoitanu kouluni paremmin ku kolmeen vuoteen. En nuku kokonaisia päiviä. Oon toiveikas tulevaisuuden suhteen. Rakastan elämää. En ajattele itsemurhaa ollenkaan, veitsetki on pysy pölkyssään jo pitkän aikaa. Miulla on ihana luokka ja kouluun on kiva mennä. Oon kasvanu ihmisenä, oon paljo vahvempi nykyään. Vaikka itkenki jos hajotan miun lemppari kulhon, mut seki vaa sen takia, että syön kaiken kulhosta. Voin onnellisena ja innokkaana kertoa mummolle, että elämä on nykyään hyvää. Koulussa kaikki opetettu ja päähän hämmentävän hyvin. Nauran ja hymyilen joka päivä. Itken ikävääni yhä harvemmin. Alan olla jo erittäin sujut sen asian suhteen, ettei iskä enää elä.

Viikonloppuna käytiin miun lapsuuden maisemissa ja sain näyttää Esalle mitä hiekkateitä oon lapsena kirmannu. Miun suonissa virtaa puhdas onnellisuus. Ennen kaikkea tiedän selviinäni nyt mistä vaan. Elämä ei voi eteeni tuoda enää mitään mikä miut pysäyttäis. Parin vuoden päästä saan käteeni terveenpaperit ja tässä kesän aikana pääsen alottamaan psykoterapian.



Elämästä nauttien ja maailmaa kiittäen uudesta mahdollisuudesta,

-Marikki




"Lapsuusmaisemiin, nuoruuden haaveisiin minun mieleni nukahtaa. 
Marjapelloille, rantapoluille jätän huoleni. 
Tämän kaiken jälkeen on huominen kevyempi elää ja 
muistot helpompia kantaa mukana"



1 kommentti:

  1. voi Marikki ♥ oot niin rohkea ja vahva nuori nainen! ♥

    VastaaPoista