Mikä on tää outo tunne? Se hassu olo sisällä, että nyt selviin, pärjään ja pääsen näyttämään mistä mut on tehty. Huomasin pienen rinsessani kanssa rinteessä, että se likka on ihan viimesen päälle täysin samanlainen ku mie pienenä. Sain miun pienestä ja sisukkaasta siskostani ihan käsittämätöntä voimaa. Ronja on itsepäinen, kiukutteleva lapsi, millä palaa käpy välittömästi kun joku ei mee niin ku oli ite suunnitellu. Ponku tahto väkisin isoon rinteesee laudan kanssa. Olin ihan varma, että neidin pieni lumilauta lentää metikköön ja saadaa kävellä rinne alas. Tai että paniikki iskee pikkuselle tuolihississä. Ronja yllätti miut totaalisesti. Pieni neiti oppi molemmat kantit yhellä laskulla, Ronja kuunteli miun neuvoja. Pienen rinsessani ylpeys ei ottanu yhtää osumaa niistä sadasta kaatuumisestakaan, vaikka yleensä eka epäonnistuminen vetää tuon pienen ihmisen aivan pohjiin. Selitin Ronjalle, että sillä ei ole mitään väliä kuinka monta kertaa kaatuu vaan sillä, että monta kertaa jaksaa nousta ylös. Sain olla miun pienokaisestani aivan järjettömän ylpeä! Itkeä tirhustin rinteessä ja huusin riemuissani kun Ponku kanttaili. En tiiä olinko enemmän ylpeä siitä, että Ronja oppi laskemaan laudalla vai siitä, että kaatuumisen jälkeen neiti sano "helvetti että satuu jalkoihin ja väsyttää, mutta ei auta mie nousen nyt ylös ja lasken vaan". Pienessä kiukkupussi siskossani oli enemmän voimaa ja tahtoa kun ikinä ennen.
Heräsin siihen vielä hieman utuiseen todellisuuteen, että helvetti niinhän on minussakin ollu. Loka-marraskuun aikaan en pystyny menemään kauppaan yksin, en kyenny poistumaan kotoa ilman paniikkikohtauksia. Muut ihmiset ällötti mua, se että niille olis pitäny jotain puhuakki sai miut pyörtymisen partaalle. Pystyin tasan puhumaan äitille puhelimessa, olemaa Esan kanssa kotona ja käymää Tarun kanssa tupakalla meijän talon pihassa. Tuohon pieneen rutiiniin rakentui miun jokapäiväinen elämäni. En osannu syödä tai nukkua. Laahustin ympäri miun ja Esan pikkuruista kotia zombien lailla. Hymyn miun kasvoille toi vain meijän pikkuruinen kissamme Räkä. Nautin elämästäni eniten kun pieni kissanpentu kehräsi miun sylissä. Ajattelin, että tämä riittää minulle. Etten tarviaisi miun elämääni muuta. Miulla ei ollu mitään motivaatiota muuttaa elämääni paremmaksi. Saatoin nukkua kokonaisia päiviä.
Sitten aloin kyllästyä itsesäälissä kylpemiseen. Selasin JAO:n aikuiskoulutuksen koulutusohjelmia. Katseeni lasittui yhden tietyn kohdalle "myynnin- ja markkinoinninammattitutkinto". Ymmärsin, etten ole koulukuntonen semmosena kun silloin olin ja elin. Pienin hiiren askelin muutos alkoi tapahtua. Joulukuussa laitoin hakemuksen kouluun vetämään. Maaliskuun lopussa kävin haastattelussa. Minua haastatteli aurinkoinen ja erittäin lämmin nainen, miun tuleva kouluttajani. Hän kiitteli heti ensimmäisenä siitä, että kerroin jo hakemuksessani ongelmistani. Juteltiin hetki siitä, miten elämäni rullaa nykyään ja siitä minkälaisen matkan olen kulkenut. Tuo sisältäkin kaunis nainen kertoi, että on itse kokenut saman. Sitten maailmani pyörähti sekunneissa ympäri " tiiätkö mitä Marikki... Olin jo hakemuksesi perusteella valmis ottamaan sut mun ryhmääni, tää haastattelu vaan vahvisti näkemystäni. Sä pääset kouluun, se on tällä selvä!" Nousin ylös penkistäni, pyörin pientä ympyrää tyhmänä ja itkin onnesta. Halasin vielä haastatteliaani eli tulevaa kouluttajaani eli Saria. Hän vielä kertoi kaikista projekteista mitä päästään tekemään eri yritysten kanssa. Olin aivan pähkinöinä. Lähdin kävelemään Viitaniemestä kotio kohti epätodellisessa olotilassa ja soitin äitille. Kotona en tienny miten päin olisi pitäny oikee olla. Pian Esa tuli kotiin omasta haastattelustaan ja löysi miut istumasta keittiöstä. Hengitin raskaasti ja nieleskelin kyyneliä ja hyvin apaattisesti tuijottelin lattialistoja. " Rakas, onkos sulla kaikki ihan hyvin? Käyttäydyt taas vähä oudosti..", Esa kysy. Selitin tapahtuneen niin hyvin ku siinä tilassa osasin ja sitten itkettiin yhdessä tällä kertaa onnenkyyneleitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti