Epäilen vahvasti muuttuuko elämä ikinä hyväksi. Olen itse vastuussa onnellisuudestani. Niimpä, minä itse vastuussa jostain mikä määrittelee elämäni laadun. Enhän mie osaa pitää itsestäni huolta. En jaksa, en osaa, enkä suuremmin enää edes välitä.
Miksi olen heikko?
Miksi en pysty siihen mihin terve ihminen pystyy?
Miksi painin arkisten asioiden kanssa?
Miksi tuntuu näin pahalta?
Miksi ihmiset valehtelee?
Miksi kenenkään ei voi loppu peleissä luottaa?
Miksi täytyy jaksaa?
Milloin tulee se päivä kun minä onnistun, se päivä kun kaikki paha on ohi ja onnellisuus voittaa?
Tuleeko sitä päivää edes?
Miksi pitäisi luottaa, että se tulee?
Miksi kaikki ei voi olla pahaa unta?
Pengoin vanhaa kulunutta ja runneltua kenkälaatikkoa mihin olen ahtanu jäljellä olevat kirjoitukseni yläasteajoilta. Järjestelin sekalaisen osaksi revityn lappupinonen laatikkoni kärköistä ja löysin kirjoittamani hyvästelykirjeen, yhden niistä monista, mutta kuitenkin ainoa mitä on jäljellä. Kukaan ei ikinä ole niitä lukenut. En muistanut tekstien tarkkaa sisältöä. Lukiessani kuitenkin muistin mihin itsemurhayritykseen juuri tämä teksti liittyy. Näin mielessäni koko tapahtuman. Elin sen kaiken tuskan uudestaan ja tunsin sen pahan äänettömän kipeän koko kehossani. Kuinka helvetin pohjalla olen joskus ollutaan. Samalla sisälläni heräsi tuttu vanha ajatus "Minulla on aina yksi pakokeino tästä kaikesta pahasta, yksi ratkaisu millä kaikki loppuu" Toivon yhä edelleen iltaisin, ettei tarvitsisi aamulla enää herätä. Jos en vain heräisi kukaan ei vihaisi minua, pääsisin pois ilman, että miulle tärkeiden ihmisten pitäsisi miettiä, miksi "tein sen". En kuitenkaan toivo ikuista unta joka ilta, luojan kiitos. Kuitenkin ajattelen pois pääsyä useammin kuin luulisi. Monia vuosia sitten minä kirjoitin näin:
"Anteeksi. Tiedän, että kukaan teistä ei tule koskaan täysin ymmärtämään,
sitä miksi valitsin näin. Mikään muu ei enää olisi auttanut. Kaikki tuntui liian raskaalta.
Tein itse elämästäni arvottoman. Olin vain niin väsynyt hymyilemään,
enkä pystynyt enää itkemään. Minun oli päästävä pois, en ollut onnellinen,
mutta nyt kaikki on hyvin. En uskaltanu enää yrittää. Rakastan teitä kaikkia enemmän
kuin mitään muuta sen takia en halunnut teidän näkevän kun minulla on paha olla.
En halua, että teihin sattuu. Tämä ei ole kenenkään syytä, valitsin itse näin.
Ei ole mitään mitä te olisitte voineet tehdä toisin. Ette olisi voineet helpottaa oloani mitenkään.
Olen nyt matkalla ikuisuuteen, pyydän vielä anteeksi, vaikka tiedän etten koskaan
täysin anteeksi tekoani saa. Aina kun katsotte taivaalle ja näette pilven, minä olen siellä.
Ronja, olet vielä niin pieni, että et voi ymmärtää tätä kaikkea, mutta olen pahoillani,
sisko ei enää tule kotiin. Et joudu enää ikinä katsomaan kun sisko itkee.
Et joudu enää ikinä näkemään niitä pelottavia haavoja siskon käsissä.
Lupaan suojella sinua, en anna kenenkään satuttaa sinua.
Olit tärkeintä minulle koko maailmassa, sen takia pidän huolen,
että sinä et joudu käymään läpi sitä kaikkea mitä minä kävin.
Sisko on nyt sinun oma suojelusenkelisi, ei ole mitään hätää. Seuraavan kerran kun avaan silmäni olen siellä missä en tunne enää kipua.
Olen todella pahoillani, mutta nyt olen täydellinen. "
- Marikki
Nyt kun mietin järkevästi niin tunnen tuon samal helvetillisen tuskan mitä noina aikoina. Siltikään en ole suunnitellu itsemurhaa noin tarkasti kuin yläasteaikoina. Voiko olla mahdollista, että olen vahvempi? Voiko sillä olla tarkoitus, että olen vielä olemassa, hengitän ja elän? Onko maailma vielä jotain annettavaa? Suunnitelin monta vuotta sitten, etten täytä edes 15-vuotta. Olen tässä ja elämä on antanut minulle paljon. On se myös ottaanut, mutta silti olen selvinnyt. Minulla on niin paljon kesken. Suurimpana toiveena on oikeuden toteutuminen. Vihdoin ja viimein näkyy voimakasta valoa tunnellisen päässä, että saadaan vastuuseen se ihminen kuka on tehnyt meidän perheelle niin paljon pahaa. Tosielämän salkkarit on tullut kohtaan missä juoni kääntyy jyrkästi. Tällä hetkellä elän lähinnä toivon voimalla, sen toivon, että iskän kuolema ei ollut turha. Ettei minun, Kallen, äidin ja mummon läpi käymä tuska ja suru ollutkaan turhaa. Jos on olemassa Jumala niin minä rukoilen, anna meille tämä oikeudellinen riemuvoitto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti