Sellainen, ketä säälin ennen.

Aikasemmin oon kirjottanu siitä, miten oon tullu semmoseks mitä oon aikasemmin halunnu olla. Nyt huomaan, että on sellanen ihminen ketä säälin ennen. Musta on tullu iljettävä. Säälittävä. Itsekäs. Oon joskus tuntenu itteni huonoks ihmiseks, mutta ikinä se tunne ei oo ollu voimakas. Miulla on ongelma. Ja se on alkoholi. Vittu miten kauan voi ihmisellä kestää tajuta se. Ajattelin aluks, että tilanne on ihan hallinnassa ja vähän eteenpäin siitä hetkestä olin jossain vetämässä perseet olalle. Aloin just ajattelemaan, että oon oonko ollu viikkoo pitempää juomatta sen jälkee ku sain tuon kirotun täysi-ikäisyyden saavutettua. Vastaus on: en ole. En todennäkösest oo ollu kokonaista viikkoo juomatta. En mä tämmöstä koskaa halunnu. Ja vaikka tiedän ja ymmärrän nyt itekkin, että suunta ei oo se mikä sen pitäis olla niin en osaa tehä muutosta. Se on ihan helvetin vaikeeta. Nyt ymmärrän minkä takii tätä sanotaan sairaudeks, koska sairastahan tää on. Ei tää enää oo millään tapaa hauskaa. En mä enää taho juoda. Ei mua huvita enää semmonen. Mut silti teen niin. Mua ällöttää ku otan ekan huikan viinipullosta. Se on pahaa. Sitte kiskasen pullon tyhjäks ja kävelen baarii. Puolentunnin päästä on hilpeetä. Tosi kivaa. Tiedän kaiken, osaan kaiken, oon voittamaton. Todellisuudessa häpäsen itteni vaa joka ilta uudesta ja joka kerta pahemmin. Aamulla on paha olla ja darra on hyvä tekosyy olla tekemättä mitään. Tuskin mä muutenkaan mitää tekisin, oon niin samaton ihminen. Mä tahon muuttua, oppia elämään. Mut pystynkö mä siihen koskaan? En mä oo mikään aikuinen. Ainoastaan keskenkasvunen lapsi, joka on tajunnu, että rahalla saa viinaa jaa viinalla saadaa nuppi sekasin.

Sekavuutta.

On olemassa paikka hiljaisuudessa. Siellä jossain pimeässä, missä kuiskauskin on huuto. Sekuntti on vuosi ja rakkaus on vain sana. Siinä talossa ei ole ovia, eikä ikkunoita. Ei kukkia pihassa tai kuistilla mattoa. Sen talon pihassa kuulet vain lohdutonta itku, mikä hajottaa sydäntäsi, niin kuin se olisi tarkoitettu muiden rikottavaksi. Aivan kuin sillä ei olisi mitään tehtävää. Se vain hajoaa ja tappaa sinut sen jälkeen sisältäpäin. Et voi muuta kuin nukahtaa joka ilta ja aamulla herätä pimeyteen, mikä kuitenkii sattuu silmiäsi auringonvalon lailla. Asuttuasi tuossa talossa viikon muutut sokeaksi. Asuttuasi siellä kuukauden, menetät nälkäsi. Vuoden jälkeen olet vain ihmiskuori, varusteltuna hymyilevällä naamarilla. Olet niin kylmä, että hengität ulos pakkasilmaa. Olet niin etäinen, että seinätkin pakenevat sinua. Miten sinä pieni ja avuton meinasit löytää täältä ulos? Eihän täällä ole ovia tai ikkunoita. Sinä et sitä voi tietää, ennen kuin tajuat, miten ahdistit itsesi tähän nurkkaan jossa joka hetki kuolet sisälläsi uudestaan. Ei sinua kukaan pelasta. "sinä olet yksin", kuiskaa seinälista päin naamasi. Niimpä niin. Sinä säälittävä ihmislapsi, joka luulit olevasi yliihminen. Sinä, joka luulit selviäväsi. Luulit voittaneesi nämä demonit, kun ne olivat kadonneet sänkysi alka. Etkö sinä heiveröinen otus ymmärrä, nyt ne nukkuvat pääsi sisällä. Eikä sielläkään ole ovia tai ikkunoita. Älä vain nukahdata tähän taloon, muuten herätät ne. Toivotan kuitenkin sinulle hyvää yötä. Et ole niin vahva kuin itsellesi lupasit.

Isänpäivä.

Eilen nukuin pitkään. Olo oli tosi väsyny kolmen päivän dokausputken jälkeen. Aattelin, että mielummin kuolen ku elän isänpäivän ilman faijaa. Mut toisin kävi. Heräilin puol neljän aikoihin iltapäivällä. Makasin ehkä vartin sängyssä ja sitten tuli itku, mikä kesti lopulta koko päivän. 

Lopulta löysin itteni kirkosta. Itkin siellä hetken ja tunsin halauksen miun ympärillä, vaikka ketää ei näkyny missään. Laahustin kotiin ja katoin parvellee, voin vaikka vannoo, että tuhkakuppi savus, vaikken ollu käyny tupakalla viimeseen kahteen tuntii kotona. Säikähin, mut menin silti kattomaan. Parvella tuoksu ihan sikaarilta ja iskän partavedeltä. Mulle tuli ihan kamala olla, ikävä sai pienen helpotuksen, mutta se tuntu vaan ihan hirveeltä. Olin ihan varma, että en ollu yksin siinä hetkessä. Joku oli jossain ihan lähellä. En usko Jumalaan tai vastaavaan, mut joku siinä oli jollain tavalla.

Eilinen oli taas yks pieni askel siihen, että päästän iskästä irti kokonaan. Pieni askel kohti sitä, että asia hyväksytään. Ja tänää kävin varaamassa uuden tatuointiajan. Ens viikon tiistaina saan faijan symbolisesti miun oikeeseen käteen kulkemaan miun mukana kaikkialle. En malta odottaa!

Ajatuksia.

Teinkö kaiken se, mitä tehtävissä oli?

Voisinko vielä tehdä jotain lisää.

Loppuiko aikani, onko nyt jo liian myöhäistä?

Miksei kukaan vastaa?

Kenen sormien välistä aikani valuu,

jos ei omieni.

Voin kuulla kuinka viisarit lyö.

Hitaammin.

Sekuntteja venytellen,

kepeästi,

unisen kissanpennun tapaan.

Opimme sanomaan "kiitos",

mutta koska opimme tarkoittamaan sitä?

Maailmassa on kolme valhetta:

kiitos, anteeksi ja rakkaus.

Oletko koskaan valmis valheenpaljastustestiin?

Tai antamaan anteeksi kaikki kolme valhetta?

Lennä kuuhun ja takaisin.

Kerro minulle, 

näytinkö edes sieltä saakka tarpeeksi pieneltä,

että jaksaisit pitää minut sylissäsi hetken.

Kaksi ajatusta hajalla lattialla.

Vain kaksi.

"mitäs jos sittenkin..."

Sekä hänen kaksoisveljensä,

"...ei kuitenkaan, ei ikinä minulle"

Jos saisin päättää,

kieltäisin maanantain lailla.

Poistaisin sen hetken,

kun pyörryn paniikin voimasta ruokalan lattialle.

Kaikki se olisi olematta.

Kolme tuntia keveyttä.

Aikaa hengittää.

Viiden minuutin sukellus,

mihin meinaa hukkua.

Tässä olen minä.

Tiedä se.

Olen tässä niin kauan kun vaaditaa

ja senkin jälkee tuhat vuotta lisää.

En muutu.

En uskalla.

Haluahan oppia jossain vaiheessa tuntemaan itseni.

Tietämään, miksi olen heikko.

Kylmää kahvia.

Korvissani soi kappale

soitettuna kitaralla,

mitä en malta tunnistaa.

Ääni vaeltaa mielessäni.

Se suunnistaa ja etsii kohtaa,

jota voisi koskettaa.

Kylmää kahvia,

kitkerää ja vahvaa.

Vain pieni tippa mukin pohjalla,

se on jäljellä aamukahvista.

Kylmempää kuin ilma ulkona.

Uskallan väittää,

että se ei ole kylmempää kuin sydämeni,

mutta yhtä kitkerää kuin minä.

Huivi ympärilläni.

Se peittää minusta jokaisen kohdan,

jota olen oppinut inhoamaan.

Vihaamaan.

Häpeämään.

Tahtoisin vain lisää kahvia,

mutta pitäisi odottaa, että se on kylmää.

Yhtä kylmää kuin ilma ulkona.

Minä en malta,

en millään malta.

Tuhat ja yksi ajatusta hajottamassa mieltäni.

Särkemässä onnellisuutta ja kitkerää sydäntäni.

Makeaa, imelää, sitä se tarvitsisi.

Mutta ei sokeri liukene tarpeeksi nopeasti kylmään.

Lämpöä ja välittämistä tarvittaisiin lisäksi.

Kitara soi ja minä teeskentelen rauhallista.

Mietin, että en oikeasti edes pidä kahvista.

Ymmärrän, että kaikkea voi oppia sietämään.

Aivan kaikkea, paitsi ikävää.

Puolivuotta ikävää.

Puolvuotta. Niinkö kauan jo? Moni on miulle sanonu, että tää helpottaa ajan kanssa. Miten se voi helpottaa, ku ikävä vaan kasvaa joka päivä suuremmaks. Se pala kurkussa kasvaa, koko ajan on vaikeempi hengittää ja nieleskellä sitä oloo. Mut Julia oli ainut joka perusteli tuon väitteen. "Marskuli kuule, jossain vaiheessa se ikävä ei enää voi kasvaa. Siitä tunteesta tulee turta ja se alkaa puuduttamaan". Noi sanat helpotti enemmän ku mikään. Vaikka tuntuu pahalta, mut ne lohdutti suunnattomasti.

Viime sunnuntaina Saara tuli käymään. Tiesin, että maanantaina tulis puolvuotta täyteen. Me puhuttiin Sarben kanssa iskästä. Muisteltiin, kauan. Ja sitte tuli itku. Tai oikeestaan kyyneleet vaan valu, en itkeny. On niin lohduttavaa puhuu jollekkii iskästä kuka on tuntenu iskän. Koska tiiän, etten koskaan osaa tarpeeks hyvin kuvailla millain faija oli Julialle tai Jesselle. Ku me puhuttiin Saaran kanssa mä pystyin niin elävästi muistamaan kuinka faija vei meijät aina korkkaamaa laskukauden Messilään. Pitkästä aikaa mie muistin miltä iskä oikeesti näytti. Ihan ku faija olis ollu istumassa siinä vieressä. Se muistikuva tuntu niin lohduttavan todelliselta. 

Maanantai tuli ja meni. Samoin tiistai. Sitten tuli keskiviikko ja keskiviikko ilta. Ja jostain vaan taas muistin miltä iskän ääni kuulosti. Se kaiku miun päässä. Muistin miltä iskä näytti ja miltä se kuulosti. Istuin keittiössä koneen ääressä ja kuvittelin iskän miun viereen juoman kahvia miun kanssa. Mä vaan olin ja itkin. Ja sitten musta tuntu, että iskä katos. Taas. Ihan niin ku iskä ois kuollu uudestaan. Mä hajosin. Olin menossa hakemaan takkia, että pääsen tupakalle, parvekkeelle puhumaan iskälle. Tipahin keittiön lattialle. Itkin, huusin ja raivosin. Puolentunnin jälkee sain kaivettuu puhelimen taskusta ja laitettuu Jesselle viestin. Ne kymmenen minuutti mitkä Jessellä kesti vastata, tuntu vuodelta. Ovikello soi ja sain raahattua itteni aukasemaan oven. Heti ku sain avattua oven Jesselle mä tipahin eteisen lattialle. Hengittäminen tuntu vaikeelta, mut miulla ei ollu mitään hätää enää. En ollu yksin. Itkin ja yritin puhua miltä musta tuntu. Muutamia lauseita sain ulos suustani. Me vaan istuttiin eteisen lattialla. Itkulle ei vaan näkyny loppua. "Tiiäkkö, ei oo mittää hättää", Jesse sano ja mie uskoin. Aina välillä sain melkein itkun loppumaan, katoin Jesseä ja aloin itkemään, koska ei ollu mitään hätää. Itkin lopulta ihan vaan sen takia, että vihdoin se itku tuli ulos. Itkin, koska miulla oli niin turvallinen olla. Itkin, koska Jesse tuli auttamaan. Itkin, koska kaikki oli hyvin vaikka kaikki tuntukii välillä pahalta. Sitten Julia tuli kotiin. Istu meijän kanssa lattialle, halas miua ja rupesin taas vollottamaan. Sitä ei kestäny enää kauaa ja sitten me naurettiin. Makoiltiin lattialla ja naurettiin niin, että mahaan sattu. Ja miusta tuntu, että iskä näki sen jostain tuolta ylhäältä ja kiitti miun kanssa, että nuo kaks marakattia on olemassa.

Vain kirjaimia.

Putoavia lehtiä.

Keltaisia ja oranseja,

kaiken värisiä näiden väliltä.

Mutta minä en välitä.

Ei silläkään mitään väliä.

Mutta se mitä on meidän välillä,

tai siis välissä.

Kaksi metriä etäisyyttä.

Annetaan sen olla.

Tarpeeksi lähellä.

Tunnen lämmön ja kuulen äänesi.

Tarpeeksi kaukana.

Et voi satuttaa.

Voit kysyä, minua ei kukaan pakota vastaamaan.

Voin juosta, karata koska vain.

Kidutan itseäni,

Mutta kukaan muu ei enää ikinä niin saa minulle tehdä.

Nään itseni takapihalla.

Lehtinä,

Rikottuna ympäriinsä.

Keltaisina ja oransseina.

Kaiken värisinä niiden väliltä,

Eikä kukaan välitä,

ei kukaan huomaa,

minussa on miljoona väriä,

Ihminen olkoon värisokea.

Olenhan minäkin.

Mutta en tunteistani vaiti 

tai sinun äänellesi kuuro.