keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Ikuinenkierre(kö) ?

Huomenna ois uuemman kerran aika vierailla lääkärissä juttelemassa. Jännitän ja pelkäänki hieman vaikka tää on ihan tuttua hommaa jo miulle. En mie oo niin pohjalla ku oon ollu. Miulla on päässä se pikkuinen toivon kipinä ja halua selvitä ja nähä se päivä ku kaikki on hyvin niin ku aikasemmin jo oonki kirjottanu. Silti elämä on hirmu vaikeeta. Väsymys ja epätoivo on suurena osana miun aamuja, päiviä, iltoja ja erityisest öitä. Tiiän, että oon taipuvainen masennuksee ja myös sen, ettei sitä oo koskaan hoidettu kokonaan. Oon yrittäny olla se surullisen kuuluisa superihminen ku olo on vähä kohentunu. 

Jos nyt vihdoin viitsisin olla kärsivällinen ja käydä hoidon läpitte kunnolla. Oon aika varma, että nyt jaksan sitoutuu tähän hoitoon. Tiiän, että tässä menee vuosi oikeestaa parikin vuotta, sen näkee sitte. Pitkä prosessi on edessä, mutta sen läpi on mentävä. Tahon kuitenki pystyy elämää normaalia elämää ja kestämää vastoinkäymisii. Haluun olla eritavalla vahva ku mitä nytte oon ollu. Tälle noidankehälle on vihdoinki pakko tulla loppu. Oon nähny unta elämästä ja nytten rupeen tekemään siitä unesta totta. Pikku hiljaa hajotan itteni osiks lattialle. Se miult hoituu ihan helposti. Sitten tulooki vastaa se vaikeempi osio. Sitte lähen kasaamaa ihteeni uuestaa. Paikkaamaa niitä kohtia mitkä on aikasemmin ollu liian heikkoja. Vähä niin ku veis auton katsastuksee ja katsastusmies kertoopi missä on vikaa ja mikä pittää korjata. Tää tyttö mennee kohta läpitte ja saa loppu elämäksee leimaa ettei tartte tämmöttisii katsastuksii ennää tehhä.

Tein kanssa tossa pari iltaa sitte päätöksen koskien ens maanantaita. Suunnittelin jo pitkää, että sen päivän vaa itken, nukun tai vedän kalsarikännit. Sitte ajattelin, että hitto, mitäköhän se isäukko siitä ajattelis? Ymmärsin, pienen perseelle potkasun jälkee, ettei iskä haluis miun tekevän mittää tuommosta. Sanoin töissä, että laittaa miulle kuitenkii vuoron maanantaille ihan normaalisti. Oon melkee satavarma, että iskä haluis miun olevan se sama sisukas pikku perkele ku muinaki päivinä. Aattelin, että en ala vääntämää väkipakolla mittee itkuu. Oon vahva. Tiiän, että isukki tullee olemmaa maanantaina ja sunnuntainakii jo enemmän mielessä ku muina päivinä, mutta mie kohtaan sen päivän hymyssä suin. Kuitenki siihe päivää vuos sitte loppu huoli, tuskanen olo ja pelkääminen. Mie sain enkelin taivaalle kahtommaa miun perää ja mahollisuuden aina jutella jollekki. Miun karvakorvaniki on luvannu olla koko viikonlopun miun kanssa. Tiiän, että herra on varmasti huolissaan, muttei ala hössötämää koska miulla palais käpy totaalisesti ja rupeisin murisemaa. Siinäpä oliski sitte lepyttelemisen ja suklaalla lahjomisen paikka vimosen päälle.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti