Siitä on nyt parisen vuotta, kun miun pahimmasta painajaisesta tuli totta. Siitä, kun helvetistä tuli maanpäällinen olotila. Sain kuulla, että iskällä ei ole kaikki hyvin. En mie oikeen osaa olla ajattelematta mitä kaikkea oisin voinu tehä toisella tapaan. Kuinka paljon enemmän oisin voinu olla iskän tukena ja kerätä muistoja vielä iskän kanssa. Tuntuu aivan helvetin pahalta. Kurkkua kuristaa ja sydän jättää lyöntejä välistä. Mutta mie jaksan, en vaa voi muuta. Hoidan koulun ja hoidan työt. Mutta kun tuun ilalla kotiin mie vaan ajattelen, mitä kaikkea oisin voinu tehä. Sitä kaikkea epätoivoa, mitä tunsin. Avuttomuutta, häpeää, pelkoa, vihaa.
Kohta tulee vuos siitä, ku sain silittää viimesen kerran iskän poskea. Yksin, ihan rauhassa. Tiesin jotenki, että ne on jäähyväiset. Puristin iskän kättä, oon aika varma, että iskä puristi vielä kerran takasin. Vielä lähtiessäni pidättelin itkua ja sanoin iskälle "ei sun tartte enää jaksaa, nukaha vaan jos väsyttää" ja seuraavana päivä äiti soitti, että iskä on nukahtanu eikä enää herää. Kai tää ikävä kohta tulee siihen pisteeseen, ettei tää tunne voi muuttua pahemmaks? En vaan kohta enää osaa käsitellä tätä. Kaikki tuntuu toisinaan sumenevan silmissä. Kadotan suhteellisuuden tajun, oikea ja väärä sekottuu. Tuntuu, että itken joka päivä vartin enemmän ku edellisenä päivänä. Mitä sitten ku tulee se päivä ku itku ei lopu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti