Turhien lupausten mies

Isä... Ei vaan tuntematon henkilö, jota pelkäsin pienenä. Sä oot mulle tärkee, liianki ja mie ihmettelen, että miks. Miksi mie välitän sen kaiken jälkee mitä oot tehny mulle. Kuinka oot satuttanu. En tiedä, taaskaan en tiedä. Sie et voi sanoo, ettetkö muka tietäs mitä teet väärin, sulle on ainakii kymmenen ihmistä sen kertonu. Tuskin enää ees osaat laskee kymmenee. Oot sokee. Ainut mitä näät on se saatanan viinapullo. Oon monesti sulle kertonu kuinka muhun sattuu ku juot. Voit kuulemma lopettaa, niin varmaan... Tiiätkö kuinka monta kertaa toi on kuultu? Voin kertoa, että sekosin jo laskuissa. En usko enää, anteeksi siitä. Liian monesti oot pettäny lupaukses, liian monesti oot valehellu mulle. Oot syyttäny mua pienestä pitäen, onneks äiti tajus, että valehtelet. Et ota vastuuta teoistas, etkä myönnä virheitäs. Niin kauan ku et myönnä, et oo tehny mitään väärin. Etkö muka ymmärrä, että kaikki muut kyllä huomaa. Ne tietää millanen oot, mut silti ne on sun lähelläs. Se kertoo, että ne välittää. Mieki välitän. Ainut huono puoli tässä on se, että sie et välitä takas. Välität vaan siitä viinapullostas, mut se ei välitä takas, yrittäisit muistaa edes sen, jooko? 

Tiiätkö millasta on elää ku joudun pelkäämään? Oon monesti sulle kertonu, että pelkään sun menettämistä enemmän ku mitään muuta. Mitä sie oot tehny silloin? Sie oot nauranu mulle päin naamaa. Se kertoo siitä, et oon menettäny sut jo. En tunne sua enää, oonko koskaan edes tuntenukkaa... Liian kauan tuhlasin energiaani siihen, että uskoin sun valheistas. Tiiätkö kuinka monesti oon rukoillu sun puolestas? Joka yö siihen asti ku tajusin, että se on turhaa. Enkä mie enää edes usko Jumalaa, mut silti mie rukoilen. Haluisin uskoo, se varmaan auttais jaksamaan paremmin. Toivoin, että ymmärtäisit oman parhaas ja lopettaisit. Eka pyysin, että lopettaisit miun takia, kun luulin, että välittäisit musta. Luulin väärin. Pyysin, että lopettaisit ittes takia, koska vaan itestäs sie enää välität, ei muilla ihmisillä oo mitään väliä, oot ainut täs maailmas, tai siis siinä viinan huuruisessa paikassa missä oman pääsi sisällä elät. 

Oksetat mua, mut silti välitän susta. Ehk sen takia, koska en tiedä mitä mulle tapahtuis mulle jos sie jättäisit mut... En kestäis sitä. Tarviin sua, nääthän sie ees sen ? Elättelen vielkii toivoita siitä, että oisit niinku vaikka Tiian iskä. Huutaisit mulle joskus edes, kieltäisit ja halaisit, noi kaikki kertois siitä, että välität. Haluisin isän. Ja ainostaa sie voi mulle sellanen olla. Jari on saanu mut huomaamaa, että miehiin voi luottaa, että kaikki miehet ei oot tollasia molopäitä niin ku sie. Jari välittää enemmän ku sie oot ikinä välittäny. Se huolehtii musta, se tekee mun olon turvalliseks, tiiän, että Jari ei ikinä satuttais mua. Mutta Jari ei oo mun isä, se ei haluu olla ja ymmärrän sen. Sie voisit viel muuttuu jos haluaisit, mut sun on vaa helpompi olla tollane  alkoholisti paska, kerjätä sääliä ja tehä niin ku ite haluut. Et oo normaali. Ei siinä mitään pahaa, mutta ku oot sairas. Ymmärrä se jo. Kato peiliin, ei oo normaalii, että 50w miehen oma äiti käy viel siivoomas pojallaa ja vie sille ruokaa. Oot säälittävä. Pelkään, että musta  tulee samanlainen. En haluu olla sellanen, haluun pärjätä elämässä. Oot ollu mulle roolimallani. Siis siitä, että miten ei saa tehdä. Oot varottava esimerkki. Haluisin, että sie näät tän, mutta sie kuitenkaa ymmärtäs. Kaikkien pitää aina ymmärtää sua. Niin miekii luulin, ku mulla oli paha olla, että kaikkien pitää aatella kuinka paha olla mulla on, mut se ei mee sillee. Se on itsekästä aatella sillee. 

Haluisin huuta niin kovaa, että sie heräisit siitä koomasta mihin oot ittes juonu. Sie et kuuntele vaikka kerron, että välitän susta, katon sua suoraa silmii ja sanon "iskä mie rakastan sua", silloinki on ilmaa sulle. Tulisit takasin. En voi tulla hakemaan sua, jos voisin ni oisin tullu jo. Sun pitäs itse kävellä tää tie takasin kotii. Se ei oo helppoo, mut nyt ois viimeset hetket tehä se, vaihtaa suuntaa.

Oon ehkä ilkee ku kirjotan tällee, mut rakastan sua ♥ haluisin jonkuu syyn sille.

"stalkkereita ympäri Suomee"

Sekava mieletila, väsymys, hytykät, paskan puhumista, kuutamo, halaus ja KELTANEN AUTO ! Sekä paljon muuta. Vielä eilen istuessani junassa matkalla takasin Kausalaan mieli oli vähä maassa. Sellanen jännä lohdullinen surullisuus. Yhdentoista aikoihin suuntasin Rauskuun ja siitä eteenpäin mieli ei enää ollut maassa, ei lähelläkään. Miten voi olla näin hyvä olla ? En tiedä, eikä mun tarvii. Hyvä seura, parempi mieli. Siinä se.

Nyt käännän selkäni sulle.

"Katselen sua hetken. Hymyilen, sitten alan itkeä. Se on loppu. En halua nähä sua enää ikinä. Meidän viha-rakkaussuhde on ohi. Vuoden sä kuljit mun rinnallani, mut sitte sain kuulla, että en ehkä tarviikkaan sua. Enkä tarvinnukkaan. Heitän sut seinään, kuuluu kolahdus. Tulen luoksesi. Pyydän anteeksi, sillä oikeasti susta on ollut apua. Oot tukenu mua, auttanut mua muuttumaan terveemmäksi. Nostan sut ylös ja päästän sut nyt käsistäni. Oon vapaa susta, mutta tahdon silti kiittää."

Tuo saattoi olla hieman hämäävää, jos käsitit väärin älä syytä itseäsi, se oli tarkoituskin c: Eli 'kenestä' puhuin tuossa äskeisessä tekstissäni oli dosettini. Sille ystäväiselle ei ole enää käyttöä. Lauantaina otin viimeisen Mirtatzapiinini. Uskomaton fiilis ! Oon ottanu suuren askeleen siihen, että voin sanoa olevani terve. Söin vain vähän aikaa lääkkeitä, vain hieman yli vuoden. Mutta sinä aikana muutuin paljon. Vertaan itseäni nyt ja vertaan vuoden takaista itseäni, huomaan heti suuren eron. Se on hyvä. Olen päässyt eteenpäin. Olen tehnyt virheitä ja oppinut niistä. Näitä oppeja en tule koskaan unohtamaan, sillä olen sellainen ihminen joka oppii parhaiten virheistäni, vaikka minun on vaikea myöntää virheeni muille. Virhe on kai helpoin peittää sillä, että ei toista sitä.

Yritin tehdä videopostausta, sillä siitä olisitte pystyneet näkemään mun aidoimman hymyn. Olen kuitenkin sellain, joka haluaa täysellisyyden, ja ne otokset itsestäni itkemässä onnesta olivat kaikkea muuta, kuin täydellisiä. Ehkä pystyn julkaisemaan jossain vaiheessa jonkunlaisen videopostauksen, en tiedä miksi, mutta haluaisin sellaisen tehdä. Haluaisin olla niin rohkea.

Ajatus ei juurikaan kulje, olisi niin paljon mitä haluaisin kirjoittaa, mutta vielä enemmän minulla oli sanottavaa (noin 10-20min videopätkiä) tuskin niitä kukaan olisi loppujenlopuksi jaksanut katosoa :DD 

Oon onnesta sekasin, en tiiä mitä kirjottaa. Haluun vaa kiittää kaikki jotka muhun uskoo, sillä se on ihme. Oon sama tyttö, joka vähän yli vuosi sitten halusi vain kuolla. Se, joka viiltele pakkomielteisesti, se jonka elämänhalua oli.. tai siis sitä ei ollut. Se, joka oli jo luopunut toivosta. Tai sitten toivo oli piiloutunut sen kaiken pahan alle, eikä saanut itseään kuuluviin. Kaikkien typerien, naurettavien ja epätoivoisten tekojeni, sekä ajatusteni jälkeen ihmiset uskoo muhun. Se on jotain mistä tulen olemaan kiitollinen luultavasti ainakin vähintää ikuisuuden. 

Ja vielä yksi uskomaton asia... teitä on 20 ! WOAAH ! :DD en edes odottanu kaksnumeroista lukijamäärää, joten kiitos teille kaikille cc: pelkästään se, että joku lukee ajatuksiani tuntuu hyvältä. Itsetuntoni alkaa pikkuhiljaa heräämään henkiin. Kiitos jokaiselle joka uskoo ♥

    kuva: we♥it

Joskus pitää itkeä, että jaksaa nauraa

Jostain syystä aloin ilman syytä itkemään. Heikkoutta ja merkki pahasta olosta. Ei! Se ei ole mitään sellaista. Pahan tilanteen voi ratkaista itkemällä. Tiedän millaista on elää kun ei pysty itkemään, mikään ei nosta enää tunteita pintaan. Minulle kyyneleet ovat merkki siitä, että elän, tunteeni ovat tallella. Itkeminen rauhoittaa, se puhdistaa. Paha olo virtaa ulos, valuu kyynelinä poskillani ja sitten haihtuu pois. Tuntuu typerältä sanoa, mutta itkeminen on tärkeää minulle. Vaikka olen päässyt ylöspäin minulla on oikeus olla paha olla. Siihen tilaa on pakko palata aina välillä. On pakko muistuttaa itselleni, minkä läpi olen mennyt. Siten kai pysty ymmärtämään virheeni ja osaan olla toistamatta niitä.

Istun sängylläni, nojaan tukevasti seinään, nostan katseeni ja kyyneliä tippuu vaaleansiniselle peitolleni. Tuttua, liiankin tuttua. En ole vajoammas pohjaan. En mitään sinnepäinkään. Luen osastopäiväkirjojani. Yli puolivuotta siitä, kun viimeksi piirtin merkin olemassaolosta vasempaan ranteeseeni. 217 päiväää viiltelemättä. Coloria lainaten, LAIKA BAUSS ! Se on pitkä aika, mutta silti vieläkin tulee sellaisia tilanteita, jotka luulen voivani ratkaista viiltelemällä, mutta hillitsen itseni. Kukaan ei hallitse mua enää, opettelin, että itsensäsatuttaminen on väärin ja en tee niin enää. On pelottavaa miettiä nyt jälkeenpäin, että opettelin sen. Vielä viime joulukuun alussa satutin itseäni vain sen takia, että osastolla siitä ei sanottu mitään. 

Nyt kun ajattelen, niitä ajatuksia mitä päässäni pyöri ennen voin sanoa, että en tunne enää silloista itseäni. Tiedän, miten hän toimi ja ajatteli. Silloin en tiennyt, että miksi, mutta nyt tiiän. Tai no, en tiedä miksi ajattelin niin, tavallaan, tiedän vain mistä masennusjohtui. Kaikki ne masennuksen tasot ja syvyydet mitkä kävin läpi. Niiden ajatteleminen tuntuu epätodelliselta. Sairaalta. Sitähän minä olinkin, sairas. Vieläkin, mutta vain vähän. Halusin kuolla, vaikka oli hyviäkin hetkiä. En välitänyt niistä, ainut päämäärä oli kuolema. Muistan, kun joka ikinen ilta toivoin, että minun ei tarvitsisi aamulla herätä. Toivoin, että kaikki loppuisi. Halusin laka olemaanolemassa. Tiesin, että tulisin parantumaan, mutta itsemurha-ajatukset olivat juurtuneet minuun, ne eivät kadonneet. Ajatus siitä, että tulisin elämään pidempään kuin olin suunnitellut tuntui pelottavalta. Jos minulla oli hyvä olla, tiesin pelkäsin hyvän olon loppuvat. Itsemurha olisi ollut helpoin ratkaisu. Kaikki olisi vain loppunut, minun osaltani. Nyt ymmärrän ja sisäistän sen, että kenenkään ei tarvise kuolla todistaakseen eläneensä.

kuva: we♥it

On tullut aika päästää irti

Ensi yönä epävarmuus nukkuu pois. Se kaikki paha, mikä kasvoi osaksi minua on pian poissa. Voinko muka itse päättää niin? Totta kai voin ja päätinkin jo. En halua enää nähdä epätäydellisyyttä joka kerta kun katson peilistä. Se ei hyödytä mitään. En voi muuttaa itseäni yhdessä yössä tai päivässä, ei siihen edes viikko riittäisi... mutta ajattelutapani voin muuttaa. Tiedän, että voin kieltää itseltäni jotain, osaan valehdella itselleni. Se on huomattu moneen kertaan. Nyt tehtäväni saattaa olla helpompi, sillä minun pitää saada itseni uskomaan totuus... Tai no, mielestäni se ei vielä ole totta. Kohta se on. Haluan olla kokonainen, en vajaa tai kantaa mukanani mitään turhaa. Tiedän, että epävarmuus, pelkoa, liiallinen itsekriittisyys ja häpeä eivät tule päästämään minusta irti, joten minä päästään irti niistä. Kai tämäkin 'parannus' johtuu lääkkeiden pois jäämisestä. Ne muistuttivat, etten ole terve, ne auttoivot ajattelemaan oikein, tai ainakin siltä minusta tuntui. Lääkkeet olivat se palanen menneisyydestä, joka kulki mukanani. Kun pääsen pillereistä eroon, olen uusi ihminen, minun ei tarvitse rankaista itseäni. Olen askeleen lähempä täydellisyyttä, ei täydellinen ihminen voi syödä lääkkeitä (Taas jälleen kerran typerä ajattelutapa). Minua odottaa uusi elämä. Kuinka hyvältä tuntuukaan tajuta, että olen selvinnyt. Olen ylpeä itsestäni. Noin, nyt se lukee tuossa. En voi kieltää sitä enää. On helppo sano muille, että on ylpeä heistä, mutta minulle on ainakin vaikeaa sanoa, että olisin ylpeä.. itsestäni. Nyt se on sanottu   kirjoitettu.

Ajatus tähän kaikkeen lähti ystävältäni. Häneltä, johon tutustuin viime kesänä ripparilla. Hän sai minut ymmärtämään, että olen oikeasti selvinnyt ja tulen selviämään. Tämä sama ihminen on kuunnelua mua monet kerrat. Kannustanu ja saanut mut jatkamaa. Sillä on ollu aina ratkasuja tarjolla melkein jokasee ongelmaa. Hän on hokenut mulle, että mussa ei ole mitään vikaa. Ensin ajatus siitä, että mussa ei muka olis mitään vikaa, kuulosti tosi typerältä, huonolta vitsiltä lähinnä, mutta nyt se tuntuu jo melkein todelliselta. " ..ja vihdoinkin, viimeinkin, sie tajuut olevas täydellinen just tollee", kai se on tajuttava, ku viisas ihminen sillee sanoo. Ystäväiseni, jos luet tätä, sie kyl tunnistat ittes tästä c: ja vielä kiitos sinulle ♥ ja jokaiselle joka uskoo siihen, että pärjään. Sillä oli aivan varma, että kukaan ei siihen usko, mutta yllättävän moni kuitenkii uskoo. Sekin tuntuu uskomattomalta, joku uskoo, että pärjään. Nämä kaikki on suuri asioita henkisesti pienelle tytölle.

     ^--- Enää kaksi pienenpientä jäljellä ! c:

Pieni askelia ja pitkä matka

Nyt on vikko syöty puolikasta annosta Mirtatzapiinia, ens viikon otan jokatoinen päivä puolikkaan ja sitte hylkeen pelasturenkaani. Tää viikko on menny nopeesti, aluks pelotti, että miten tuun pärjäämää mut ymmärrän sen, että tää on hyvinpitkälti asenteesta kiinni. Mie tuun selviimää jos haluun ja yritän tosissani. Oon monta vuotta voivotellu ja itkeny kuinka mulla on paska elämä, sen on korke aikaa loppuu. Ja onhan se loppunukkii, oon alkanu elämää. Vaikka lääkkeet ei sinänsä vaikuttanu mun elämää paljoo, mut pelkästään se, että mun piti joka ilta niellä se pilleri se muistutti mua siitä, että en oo terve. Huoh, tiedän typerä ajattelutapa jälleen, mutta sillee mie aattelen. Muistan ilman lääkkeitäkii sen mihkä pystyn ja sen mikä on vielä liikaa mulle.

Ja niin, pakollinen AivanMahtavaIhanaUnohtumatonJuhannus-hehkustus pitänee miunkii suorittaa blogitekstin muodossa. Vielä torstaina luulin, että mulla tulee olemaan ankee Juhannus viettäen laatu aikaa koneen kanssa (= ColorHammerin 120h stream) mut sitte Jonna pyys miut niille yöks ja illalla tuli viesti, että Jonna oliskii menossa Hiidensaaree ja samassa viestissä Jonnaseni sano, että tottakai miekii voisin tulla. Sisällä oli pieni kutkutus... Haluisin mennä, mutta on taas eriajuttu mitä mieltä porukat olis. Ajattelin, että en ees kysy lupaa. Ehkä sillee olis parempi. Ei kenenkää tarvis turhaan epäillä sitä, että joisinko tai kenenkää olisin. Ei mulla oo mitään palavaa tarvetta juoda tai uhmata äitin antamii ohjeita. Ihan turhaa semmonen, tiiän, että äiti vaa ajattelee mun parasta. Sitä pelottaa, että mulla alkaa menee huonosti ja arvatakin saattaa, että ei se haluu että vajoon pohjalle taas. Okei musta tuntuu, että oon selittäny tätä samaa aikasemminkin, mut en jaksa selailla aikasempii tekstejä. KYLLÄ OLEN LAISKA NAUTISKELIJALÄSKI ♥ cc;

Kuitenki kysyin. Mitä oisin voinu menettää. Ensin tilanne vaikutti avuttomalta. "Et sinä sinne mene!", kerroin, että siellä ei olisi sellaisia ihmisiä joiden kanssa en saa olla. Toivoin vain, että äiti uskoisi, vaikka se onkin varmaan juuri nyt vaikeaa. Sain luvan. Juhannus pelastettu ! Pakkasin reppuni ja lähdin matkaan. Olin hieman epäröivä. En ole ollut pitkään aikaan missään. Vielä voisin kääntyä ympäri. Nääh, pääsehän sieltä vielä pois jos en viihdy. Soitin vielä veljelleni ennen kuin uskaltauduin rantaan. Kysyin missä Carlos on, että voisin mennä sen kanssa jos en haluiskaa olla Hiidensaaressa. Kävelin rantaan ja tuttu punapää tuli vastaan. Tuli turvallinen olo. 

En ollu pitkää aikaa nähny Satuu ja Annii, tai siis sen verran, että moikattii yms. Sen takii oli lystikästä olla vaa pitkäst aikaa. En edes muistanu kuinka rennosti voin olla niiden ihmiseten seurassa, pystyin vaa sanoo sen mikä päässä sillä hetkellä liikku. Pelkäsin jo hetken, että nää kaks vekkulia oli kadonnu multa, mut ei se tainnu sillee mennä (onneks ♥)

Ajelin puolenyön aikaa takasin kotii Hiidensaaresta ja tein paluun vielä launtainakin. Tuli huomattua, että humalaisten ihmisten vittuilu ei enää pure muhun. Vaikka joo, tiiän, että ei ne ehkä niin tosissaa ollu. Läppää vaa, luulisin. Ennen oisin kuitenkii vetäny herneet suoraa nenää jos joku ois vähäkää mua kritisoinu, mutta nyt pystyin vaa nauramaa. Nauroin enemmän ku monee kuukautuu. Oon ylpee itsestäni, en oo ehkä enää niin itsekriittinen ku ennen.

 Alan hyväksyy itteni tälläsenä ku oon. En kuitenkaa tunne itteeni vielä, en osaa tehdä valintoja, koska en koskaa voi olla varma valitsenko oikein. Vaa aika näyttää teinkö virheen, mutta onneks kaikki virheet voi korjata ja musta tuntuu kanssa, että joistakin vääristä valinnoista voi tehä oikean. Yritän kuunnella muita kun teen valintoja, mutta jotkuu valinnat on kuitenkii tehtävä ihan itse. Kuunnelta itseää, mutta mun sisäinenääni ei taida vielä olla tarpeeks voimakas, että kuulisin sen, tai sitte korvat on vieläkin täynnä vettä, sillä kävin kuitenkin aika helvetin syvällä kaivon pohjalla. Nyt ei auta muu kun, että hypin tasajalkaa pää vinossa. Joo en aina itsekkään ymmärrä näitä yliviisaita vertauksia, mutta jokainen ymmärtäköön ne niin kuin haluaa.

HYH ! Tulipas taas tosi mielenkiintosta puuduttavaa tekstiä, nostan hattua hänelle joka tämän luki :D

Kohti uutta ja tuntematonta

Tein sen. Pääsen pois. Saan alotta alusta. Torstaina itkin Mestassa puhelin kädessä, sain sanottua pieneen ääneen "mie pääsin...", samalla hyökkäsin vierustoverini kaulaan. Itkin vähän aikaa ja huomasin, että minua katsotaan udoksuvasti. Keräsin itseni, enkä pystynyt kuin hymyillä. Voimat oli loppua kesken, mutta tiesin mitä haluan. Koulu arvosanat nousivat ja sen eteen uurastaminen kannatti. 

Vielä vuosi sitten en ollu kiinnostunut koulusta, millään ei ollut väliä. Vuoden 2011 alussa en pystynyt kuin olemaan oppitunneilla pää painettuna pulpettia vasten. Nyt pitelen käsissäni paperia, jossa lukee lihavoidulla tekstillä "sinut on valittu".  Ei se voi olla totta... Yli 180 haki ja 50 valittiin. Hyväksyn sen, että Porvoo kutsuu. Tätä mie halusin ja tän mie sain. Mitä olisinkaa menettäny jos VR ei olis ollu ajoissa. Tota tuun miettii varmaa koko loppu elämäni ja nyt voin luvata, että se on tosi pitkä aika jos se on musta kiinni.

Saan vihdoin luvan näyttää kuka mie oon. Tuun pärjäämää, tiiän sen. Oon rutistanu itteeni johonkii ihme purkkii. Ajatellu, et ei mua tarvita oman elämäni elämiseen. Osaan olla itsenäisen jos haluun. Okei, myönnän toi kuulostaa epäuskotavalta sellasen tytön suuta joka ei vuosi takaperin uskaltanu mennä ostamaan jälkikäteen Hesburgerista kurkkumajoneesi jos se unohtu. Äitistä kyl näkee, et sitä epäilyttää mun muutto asuntolaa. Ymmärrän sen kyl hyvin, sitä pelottaa, että mitä jos mulla alkaa menee hunosti. Kyllä muakii vähä pelottaa jännittää. Olin aluksi aivan varma, et äiti ei antais mun muuttaa kotoonta pois. Luulin väärin, onneksi. Äiti onneks ymmärs mua ja tajus miks Kausalasta pois pääsemiin on niin tärkeetä. Ei se ajattele asioista niin eri tavalla ku luulen, se kattoo vaan asioita eri näkökulmasta.

Kuitenkin kaikista tärkeintä on se, että luotan itseeni. Luulisin.. Ja se, että kesäloman jälkeen opiskeluni jatkuu Porvoon ammattikoulussa hotelli, ravintola- ja caterinalan linjalla !