Kädet alkaa täristä, itku kiipeää silmiin, korvissa humisee. En pysty, en vaan pysty. Eikä minun ole pakko, lupaan sen itselleni silmän räpäyksessä. Kerään essuni, hattuni, veitseni, kaiken mikä on minun pois demokeittiön pöydältä. Se ainut ihminen ketä kouluminäni ei kestä, oikeastaan yksikään persoona ei minussa siedä, hän hajottaa minut. Häntä ei saa päästää lähelle. En tiedä montaakaan ihmistä, jotka olisivat minulle niin vastenmielisiä kuin tuo Mörkö on.
Mörön suusta ei tule kuin vittuilua. Se ei välitä tunteista, koska sen silmistä näkee ettei hänen mielestään ihmisillä sellaisia ole. Itsekeskeinen, keskenkasvuinen. Tuo ihminen hajottaa minua. Sen edessä pitää olla vahva, en ikinä halua sen näkevän herkkää ja haurasta minua. Ei ikinä. Pitää olla suojaava kuori koko ajan valmiina vastaanottamaan iskut. Kuori kovettuu koko ajan tiiviimmäksi ja kuoresta on vaikea luopua, vaikka olisi turvallisten ihmisten kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti