Rakas Taivaan Isä, jos kuulet minua...

Nyt uskon Sinuun. On pakko uskoa. Tiedän, että olet olemassa tai ainakin joku täällä suojelee meitä. Ovatko ne enkeleitä? Suojelusenkelitä? Jotain sen suuntaista on pakko olla olemassa. Joku ylempi voima joka varoittaa, pitää huolta, katsoo, ettei mitään paha tapahdu, pitää vain uskoa tarpeeksi, luulisin. 

"Rakas Taivaan Isä, jos kuulet minua haluaisin kiittää. En olisi enää kestänyt yhtään menetystä, olisin hajonnut palasiksi ylimääräisistä kyynelistä. En ole valmis sanomaan kenellekkään nyt hyvästejä..."

Tuossa osa mietteistäni tai ruokouksesta jota mielessäni pyöritin tänään matkalla Kouvolaan. Yksi puhelinsoitto sai minut miettimään, itkemään sisäisesti. Tänä aamuna kymmenen aikaan kun mie vasta heräilin, Jari kiipesi pois palavasta rekasta. Yleensä kaikki muuttuu tärkeäksi vasta kun sen menettää, mutta nyt ymmärsin kuinka elämän on sekunneista kiinni, kaikki se ikävä mistä voi lukea iltapäivälehdistä, voi tulla vastaan omassa elämässä. Kun kuulin, että Jarin rekka oli palanut, päässäni alkoi vilistä kaikki mahdolliset kauhuskenaariot mitä satuin keksimään. Mitä jos Jari ei olisi huomannut, mitä jos se ei olis päässy Scanista ulos, mitä jos se olis menny vielä hakemaan sieltä jotain, mitä jos, mitä jos, mitä jos... Jostain elämää suuremmasta oli pakko olla kyse, joku sanoi Jarille, että "kato ny hyvä mies siitä repsikan peilistä!" 

Jari tuli Anttilaan, missä myö jo oltiin äitin ja Ronjan kanssa, sieltä lähtiin käymään Nordeassa, koska ainut mitä Jari sai mukaan Scaniasta olit työpuhelin, kaikki muu paloi. Seistiin Jarin kanssa siinä Anttilan rullaporras hommelissa, kun Jari alkoi valittaa kuinka oli niin paskanen ja paidassakin oli nokea ja voi voi kun ne puhelimet palo ja rahapussi ja kaikki. Katoin Jaria silmiin ja sanoin, että ei niillä ole vittuakaan väliä, kunhan sille ei tapahtunu mitään. Totuus on se, että Jaria ei olis siinä, jos se olis huomannu yhtää myöhemmin ne liekit.

Mentii viel varikolle kattomaan Scaniaa. Vetäsin työ hanskat käteen ja kiipesin nokista metallikasaa pitkin. Kaikki oli joka palanu tai sulanu. Mitään muuta ei erottanu, paitsi sinisen taskulampun, jolle ei ollu käyny mitään ja läppärin, joka oli sulanu kiinni johonkii epämääräseen. Kaikki näytti niin karulta, ei se voinu olla meijän rekka, ei meille voi käydä näin, kaikille muille vois, mutta ei meille.

Opin tänään, että elämä on epävakaata. Kaikkea voi tapahtua... Pistäkää muistiin: kertokaa ihmisille kuinka paljo välitätte niistä, kertokaa jos rakastatte, sanokaa jos, ette voi elää ilman jotakuta, sillä koskaan ei tiedä näkeekö heitä enään. On kamalaa ajatella, että jotain pitää tapahtua, ennen ku muistaa näinkii tärkeitä asioita.

  kuva: we♥it