tiistai 5. kesäkuuta 2012

oon kuitenki edelleen se pieni lapsi, joka sano, että isoon siit tulee sankari

Se on ohi nyt. Mie en enää palaa kesäloman loputtua tuttuun paikkaan vaan johonkii ihan muualle. Tätä mie odotin, mut en voi olla varma saanko mie sen mitä tältä elämältä haluun. Ei koskaan voi olla varma. Toivon todella, että pääsen sinne kouluu mihkä hain. Jos en pääse... Noh, en tiiä yhtään mitä sitten teen. Turha sitä on kuitenkaa jännittää tai pelätä, sillä en voi asian eteen tehä muuta ku vaan odottaa.

Selasin vanhoja kuvia ja tajusin, että kuinka paljo oon muuttunu. Kuitenkii haluisin palasen vanhasta elämästäni takasin, mut tavallaa en sitten kuiteenkaan haluais. Ääh, vaikeeta. Liiankin.

Tajusin myös eläväni oikeasti. Serkkuni yo-juhlissa ymmärsin sen kaiken arvon, mitä on ympärilläni. Ne rakkaat ihmiset eivät olleetkaan kadonneet mihinkään. Mua ei oltu helätty. Niitä oli vaan pelottanu ku olin masentunu. En ollu pitkää aikaa puhunu elämäni, ehk turvallisimmille ihmisille - serkuille. Ne kaivo hetkessä musta esiin uuden ihmisen ja pienen palan vanhaakin. Neiti Miilumäki oli herännyt virallisesti eloon. Musta tuntu etten koskaan saa sellasta oloo millanen synty aina pienenä sukusjuhlis, mutta 'Faabio' ja muut karvakorvat sai sen taas aikaa. Lauantai iltana huusin mökin parvekkeelta onnellisena "Mä oon valmis kuolee tänää!!", mutta en  sen takia, että olisin halunnut, vaan siksi, että olin tyytyväinen elämääni.

Mökillä kuitenki muistin sen kuinka olin onnellinen, tunsin itseni vajaaksi, en ole kokonainen. Haluaisin palata vanhaan, siihe ku olin kokonainen jonkuu toisen kanssa. Osaan rakastaa itteeni, ni ehkä osaisin jo rakastaa jotain toistakii oikeesti. Tai sitte en. Ehkä en koskaan saa tietää, ehkä en edes halua, tai uskalla...

Siideripissis kuittaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti