En ole varma, mutta taidan kuitenkin olla onnelinen

Makaan selälläni sängyllä. On aivan hiljaista. Suljen silmäni, hengitän sisään ja hengitän ulos. Avaan silmäni. Auringon valo rikkoutuu sälekaihtimien läpi päälleni. Kylven valonsäteissä. En tarvitse mitään erikoitsa, en mitään suurta tai yllättävää, osaan olla onnelinen jokaisesta päivästä, vaikka syvällä mielessäni kummitelisikin ne vanhat ajatukset, mutta tiedän niiden olevan vääriä. En pysty saavuttamaan samanlaisia tuloksia kuin muut, en ole yhtä hyvä, mutta minulle jokainen uusi aamu on saavutus. Harva on käynyt pohjalla, mutta kuitenkin liian moni. Minulla on hyvä olla, mutta jos voisin ottaa kaikkien muiden pahan olon kanettavakseni ottaisin sen.

Eilen huomasin sen, mistä olen oppinut pitämään tunteeni omana tietonani. Istuimme keittiönpöydän ääressä äidin kanssa. Pieni, kohta neljävuotias siskoni oli hiipinyt äidin viereen ja kysyi hentoisella äänellään, "eiks Heikki-vaari oo kuollu ? Sitähän ei voi nähä enää?". Äiti meni lukkoon, mutta minä selitin tälle suurilla silmillään tapittavalle, saparopäiselle tinttaralle, että Heikki-vaari on hänen oma suojelusenkelinsä ja, että vaari katselee kaikista pehmeimmän pilven päältä häntä. Samalla äidin sisällä ollut lukko avautui. "Vaari oli siskonkin suojelusenkeli, sen takia sisko on vielä tossa. Sisko olis halunnu mennä vaarin luo, mut..", äiti sanoi pikkusiskolleni. Minä käänsin katseeni pois heistä molemmista ja itkin. Yritin huomaamatta itkeä. Vilkaisin äiti ja huomasin, että hn reagoi samalla tavalla. Tajusin, että en muista nähneeni äidin itkevän kuin kerran aikaisemmin ja siitä on jo kohta kuusi vuotta. Isäni taas itkee paljon helpommin ja näyttää tunteensa. Olen siis sekoitus näitä kahta ääripäätä. Haluisin tuoda tunteeni enemmän esille, mutta se on vaikeaa. Tunteeni ja ajatukseni ovat hentoisia lasiperhosia. En uskalla vapauttaa niitä, ettei kukaan satuttaisi tai pyydystäisi niitä.