Jonain päivänä tuuli vie pilvet ja aurinko tulee esiin. Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa.

Kohtasin eilen ihmisen muutaman tuskaisen vuoden jälkeen. Sen ihmisen, joka vei minulta, Kallelta, äitiltä ja mummolta pois paljon päiviä iskän kanssa. Ihmisen ketä olen pelännyt iltaisin. Lähdin seuraamaan oikeudenkäyntiä tuon ihmisen ja hänen ystävänsä Matin välillä. Kuka helvetti haastaa käräjille oman ystävänsä? En keksi, että kuka muukaan sen tekisi kuin tuo häikäilemätön nainen, joka otti meiltä aivan helvetin paljon pois. Pidin pintani Kallen kanssa. Aivan niin kuin äiti neuvoi " älkää näyttäkö, että teihin sattuu. Olkaa niin kui sitä muijaa ei olisi enää olemassakaan" Niin me tehtiin. Muija tervehti iloisesti, ihan niin kuin ei tuntisi mitään katumusta teoistaan. Kuulin kamalia asioita tuosta naisesta mitkä ei oikeestaan miua yllättäny millään tavalla. Istuin sen lehmän takana samalla kun Kalle todisti sitä hiviöä vastaan. Nyökkäilin Kallella ja vakuuttellin katseellani, ettei ole mitään hätää. Kolme tuntia meni huijauksessa. Kuulin Matin naisystävältä Päiviltä paljon lohduttavia sanoja. Käräjien jälkeen maailma pysähtyi: meidän pitää maksaa tuolle helvetin kierolla Jope Ruonansuun näköiselle eukolle kaikki rahat mitä kuolinpesän tilillä on ja siihen päälle helvetin kallis asianajaja. Mutta minkäs sille voit, jos se hirviö todistaa iskän olleen sille oikeasti velkaa.

Sunnuntaina kävin iskän haudalla ensimmäistä kertaa yksin. Kyykistyin iskän haudalle huopahattu päässä ja itkin. Kerroin kuinka ikävä miulla on iskää. Kerroin miten miulla nyt menee. Kerroin, kuinka musta tuntuu epäreilulta, ettei iskä ehtiny nähä Esaa, mutta vakuutin iskälle, että se olis varmasti tykänny Esasta aivan helvetin paljon. Lupasin iskälle, että se kiero ja läpimätä lehmä saadaan vastuuseen teoistaa, että teen kaikkeni sen eteen, ettei iskän kuolema ollu turha ja että se eukko vielä saa maksaa teoistaan.

Palattiin äitin ja Kallen kanssa päivään mistä kukaan meistä ei muista kuin välähdyksiä eli iskän hautajaisiin. Luettiin muistovärssyjä mitä vieraat oli kukkavihkoihin kirjoittanu. Pidättelin itkua ihan vaan sen takia, että aloin muistaa tuon kamalan päivän. Iskän kuolema muuttui entistä todellisemmaksi. Samalla kuitenkin muistin iskän elävämmin kuin pitkään aikaan, osaksi varmaan mummon kuvien ansiosta.

Sain nähdä paljon kuvia iskästä kun faija oli omaittensä. Muistin milloin mikäkin kuva oli otettu. Muistin mitä oltii iskän kaa syöty kahvitteluhetkinä. Pystyin tuntemaan iskän läsnäolon, halauksen miun ympärillä, kutittavan parran poskella, nenääni tulvi iskän tuoksu ja korvissa soi iskän rempseä nauru.

 Vielä lähtiessä mummo antoi miulle  äitin ja iskän hääkuvan. Kyynelkanavien padot murtuivat jälleen. Miksi iskä on poissa? Miksi en voi olla se viiden kesäinen pikkulapsi, jolle iskä kasas mielettömän suuria lumikasoja pihaan talvisin? Miksi en voi enää mennä iskän kaa mökille kesällä? Kotimatkalla Kausalasta Jyväskylään tajusin, että siinä hetkellä oli jotain tosi tuttua. Olin punaisessa henkilöautossa, joka muistutti sisustaansa myöten iskän Opelia. Miulla oli päässä huopahattu ja päällä nahkatakki. Radiosta tuli naisen laulama dubstep biisi, mitä Esa laulo kimeällä äänellä tosi pahasti nuotinvierestä. Ihan kuin automatka iskän kyydissä Monninkylään, silloin sain pitää faijan metsänvihreää huopahattuu päässä. Siitä on niin kauan, mutta kuitenkin niin vähän aikaa, etten tahtonut taaskaan käsittää miksi iskän piti lähteä Herran saliin ikuisen unen- maahan.

                                                                

Jaksanko enää uskoa?

Epäilen vahvasti muuttuuko elämä ikinä hyväksi. Olen itse vastuussa onnellisuudestani. Niimpä, minä itse vastuussa jostain mikä määrittelee elämäni laadun. Enhän mie osaa pitää itsestäni huolta. En jaksa, en osaa, enkä suuremmin enää edes välitä. 

Miksi olen heikko? 

Miksi en pysty siihen mihin terve ihminen pystyy? 

Miksi painin arkisten asioiden kanssa? 

Miksi tuntuu näin pahalta? 

Miksi ihmiset valehtelee? 

Miksi kenenkään ei voi loppu peleissä luottaa? 

Miksi täytyy jaksaa? 

Milloin tulee se päivä kun minä onnistun, se päivä kun kaikki paha on ohi ja onnellisuus voittaa? 

Tuleeko sitä päivää edes? 

Miksi pitäisi luottaa, että se tulee? 

Miksi kaikki ei voi olla pahaa unta?

Pengoin vanhaa kulunutta ja runneltua kenkälaatikkoa mihin olen ahtanu jäljellä olevat kirjoitukseni yläasteajoilta. Järjestelin sekalaisen osaksi revityn lappupinonen laatikkoni kärköistä ja löysin kirjoittamani hyvästelykirjeen, yhden niistä monista, mutta kuitenkin ainoa mitä on jäljellä. Kukaan ei ikinä ole niitä lukenut.   En muistanut tekstien tarkkaa sisältöä. Lukiessani kuitenkin muistin mihin itsemurhayritykseen juuri tämä teksti liittyy. Näin mielessäni koko tapahtuman. Elin sen kaiken tuskan uudestaan ja tunsin sen pahan äänettömän kipeän koko kehossani. Kuinka helvetin pohjalla olen joskus ollutaan. Samalla sisälläni heräsi tuttu vanha ajatus "Minulla on aina yksi pakokeino tästä kaikesta pahasta, yksi ratkaisu millä kaikki loppuu" Toivon yhä edelleen iltaisin, ettei tarvitsisi aamulla enää herätä. Jos en vain heräisi kukaan ei vihaisi minua, pääsisin pois ilman, että miulle tärkeiden ihmisten pitäsisi miettiä, miksi "tein sen". En kuitenkaan toivo ikuista unta joka ilta, luojan kiitos. Kuitenkin ajattelen pois pääsyä useammin kuin luulisi. Monia vuosia sitten minä kirjoitin näin:

"Anteeksi. Tiedän, että kukaan teistä ei tule koskaan täysin ymmärtämään,

sitä miksi valitsin näin. Mikään muu ei enää olisi auttanut. Kaikki tuntui liian raskaalta.

Tein itse elämästäni arvottoman. Olin vain niin väsynyt hymyilemään,

enkä pystynyt enää itkemään. Minun oli päästävä pois, en ollut onnellinen,

mutta nyt kaikki on hyvin. En uskaltanu enää yrittää. Rakastan teitä kaikkia enemmän

kuin mitään muuta sen takia en halunnut teidän näkevän kun minulla on paha olla.

En halua, että teihin sattuu. Tämä ei ole kenenkään syytä, valitsin itse näin.

Ei ole mitään mitä te olisitte voineet tehdä toisin. Ette olisi voineet helpottaa oloani mitenkään.

Olen nyt matkalla ikuisuuteen, pyydän vielä anteeksi, vaikka tiedän etten koskaan 

täysin anteeksi tekoani saa. Aina kun katsotte taivaalle ja näette pilven, minä olen siellä.

 Ronja, olet vielä niin pieni, että et voi ymmärtää tätä kaikkea, mutta olen pahoillani,

sisko ei enää tule kotiin. Et joudu enää ikinä katsomaan kun sisko itkee. 

Et joudu enää ikinä näkemään niitä pelottavia haavoja siskon käsissä.

Lupaan suojella sinua, en anna kenenkään satuttaa sinua. 

Olit tärkeintä minulle koko maailmassa, sen takia pidän huolen,

että sinä et joudu käymään läpi sitä kaikkea mitä minä kävin. 

Sisko on nyt sinun oma suojelusenkelisi, ei ole mitään hätää. Seuraavan kerran kun avaan silmäni olen siellä missä en tunne enää kipua.

Olen todella pahoillani, mutta nyt olen täydellinen. "

                                         - Marikki

Nyt kun mietin järkevästi niin tunnen tuon samal helvetillisen tuskan mitä noina aikoina. Siltikään en ole suunnitellu itsemurhaa noin tarkasti kuin yläasteaikoina. Voiko olla mahdollista, että olen vahvempi? Voiko sillä olla tarkoitus, että olen vielä olemassa, hengitän ja elän? Onko maailma vielä jotain annettavaa? Suunnitelin monta vuotta sitten, etten täytä edes 15-vuotta. Olen tässä ja elämä on antanut minulle paljon. On se myös ottaanut, mutta silti olen selvinnyt. Minulla on niin paljon kesken. Suurimpana toiveena on oikeuden toteutuminen. Vihdoin ja viimein näkyy voimakasta valoa tunnellisen päässä, että saadaan vastuuseen se ihminen kuka on tehnyt meidän perheelle niin paljon pahaa. Tosielämän salkkarit on tullut kohtaan missä juoni kääntyy jyrkästi. Tällä hetkellä elän lähinnä toivon voimalla, sen toivon, että iskän kuolema ei ollut turha. Ettei minun, Kallen, äidin ja mummon läpi käymä tuska ja suru ollutkaan turhaa. Jos on olemassa Jumala niin minä rukoilen, anna meille tämä oikeudellinen riemuvoitto. 

Sitten ollaan me toiset, joiden ainoa keino on kannatella toisiaan.

Mä olen tässä sua varten sua aina suojelen,

kun murheet koittaa meitä voittaa vierelläsi taistelen.

Mä olen tässä empimättä, vaikka vuodet satuttaa,

jos sä tahdot, niin mä tahdon... niin mä tahdon.

Tartu käteen niin mennään, lennetään läpi vuosien.

Tuulen lailla sinun kanssa kevyesti kuin höyhenet.

Mä olen tässä sua varten sua aina kuuntelen,

riitojen jälkeen keskellä arjen hymyillen sua suutelen.

Mä olen tässä pelkäämättä heikkoutta ihmisen,

jos sä tahdot, niin mä tahdon... niin mä tahdon.

Tartu käteen niin mennään, lennetään läpi vuosien,

tuulen lailla sinun kanssa kevyesti kuin höyhenet.

Sulje silmät niin mennään lennetään yli vuorien,

samaan tahtiin sinun kanssa sydämeni on luotu kulkemaan.

Tartu käteen niin mennään, lennetään läpi vuosien,

tuulen lailla sinun kanssa kevyesti kuin höyhenet.

Sulje silmät niin mennään lennetään yli vuorien,

samaan tahtiin sinun kanssa sydämeni on luotu kulkemaan.

Aamuisin tiukemmin sinuun takerrun.

Enkä koskaan irti päästä vaan olen aina sun.

Otetaan pieniä askelia kohti parempaa, yhdessä. Me kaksi rikkinäistä ja haurasta ollaan mitättömän kokoisia tälle maailmalle. Ehkä takerruin sinuun juuri siksi, että olisin ehjempi toisen rikkinäisen kanssa. Asiat alkaa helpottumaan pikku hiljaa. Iso ongelmien solmu purkautuu pulma kerrallaan ja on helpompi hengittää. Nyt meillä on ruokaa ja siisti koti, kiitos äidin. Luvattiin olla parempia toisillemme. Luvattiin, ettei pidetä toisiamme itsestäänselvyyksinä. Ei kummankaan elämästä tulisi yhtään mitään ilman toista puolikastaan. Miksi sitten ollaan eletty niin, että toinen on jäänyt huomiotta? Ehkä se on sitä, että ollaan yritetty suojella toisiamme omalta pahalta ololta. En tiedä varmuudella, mutta nyt kaikki on muuttunut parempaan päin. Jos nojaudumme toisiimme mahdollisimman paljon, pysytään molemmat pystyssä. Jos vakuutetaan toisillemme, että selvitään uskotaan se myös omasta suustammekin. 

Jos kaikki on yhteistä, niin se tarkoittaa yhteistä elämää, yhteisiä huolia ja yhteisiä iloja. Me molemmat tiedetään, ettei pystyttäisiä jaksamaan vaan itsemme takia. Ettei millään olisi mitään väliä, ilman sitä, että joku välittää ja rakastaa vieressä. Vasta raahatessani suo päivystykseen tajusin täysin, kuinka paljon sinuu rakastan. Olin jo muutamaan kertaan miettiny pääni sisällä, että mitä meistä tulee vai tuleeko mitään. Ymmärsin, että edessäni on ollu tuttu ja turvallinen ihminen valmiina yrittämään uudestaan kun sie oot vasta ollu uusi tututtavuus. Silti valitsin sinut. Vähän aikaa eteeni tuli uusi ihminen jonka ajattelin olevan "paranneltu" versio sinusta. Silti valitsin sinut ja tulen aina valitsemaan. Ensimmäisenä päivänä kun tavattiin meinasin lähteä karkuun sinuu kun sanoit yhden lauseen mikä miut säikäytti, mut en lähteny. Päätin, että otan susta selvää.

Elämä on meitä molempia kolhinu. Miulla ei ollu aina niin mallikelpoinen isä, eikä siulla paras mahdollinen äiti. Mutta miulla on kunnollinen ja rakastava äiti, siulla taas puolestaan mahtava isä. Epäkohdat täydentäkööt toisiaan. Ollaan molemmat rikki, mutta eri kohdista. Kun toisella on huono päivä, eikä saa itteään ylös sängystä toinen hoitaa kotia sen verran kun jaksaa, paijaa väsyneemmän päätä ja tekee ruokaa. Jos käy niin, että molemmilla on huono päivä nukutaan sen yli ja yritetään tehdä seuraavasta päivästä parempi.

Jos kulkisin täällä yksin, en olis näin ajoissa tajunnu mennä hakemaan apua, olisin pitkittäny kaikkea. Mutta ajatus siitä, että muutun taas tunnottomaksi pelotti liikaa. Jos olisin tunnoton ja tunteeton ihmiskuori en pystyis rakastamaan sua. Me selvitään, tiiän sen. Meillä on ihmisiä ympärillä jotka auttaa ja ymmärtää. Ja ne samat myös potkii perseelle jos meinataan väsähtää ja luovuttaa.

Kaksi onnensa etsijää sattumalta lähti samaa polkua kulkemaan.

Vierekkäin matka taittui keveämmin,

yllättäen löytyi vierellä kulkijasta syli lämmin.

Maailma heidät toisilleen vihdoin toi.

Vasten aurinkoa seisomaan asetteli,

varjoissa näkyi peilikuvien palapeli.

Eikö ikinä, eikö koskaan mun taakkani kevene.

Luulin päässeni pois myrskyn silmästä, mutta maailma keräsi vain voimiaan vetääkseen mua ihan vitun kovaa uuestaan turpaan. Monen räpiköidyn vuoden jälkeen istuin tänään psykiatrisen poliklinikan odotusaulassa. Kädet täristen, hioten, puutuen odotin kenelle joudun selittämään jälleen kerran tarinaani. Minua tuli hakemaan mukavan oloinen sairaanhoitaja. Hän vei miut huoneeseen missä odotti psykiatri. Pahoittelin ääni väristen, etten kättele koska olen kipeä. 

Psykiatri oli vähän jännä, ilmeisesti virolainen ihan niin ku miun psykiatrini oli Lahenkin polilla. Molemmat kyseli miulta kysymyksiä. Pysyin rauhallisena. Kunnes kysyttiin itsemurha ajatuksista. Kerroin, ettei miulla oo mitään suunnitelmaa millä veisin iteltäni hengen. Tarkensin vielä " se on vaa semmonen lohdullinen ajatus, että koska vaan voisin lopettaa kaiken. Iltasin yleensä pyydän, että jos joku tuola ylhäällä kuulee mua niin tahtoisin olla heräämättä aamulla" Murruin totaalisesti. Itkin pitkästä aikaa sillee, että joku muu kun Esa näki. Hieroin käsiäni yhteen ja sopersin tietäväni, että iskä on mua siellä jossain vastassa. Sanoin, että pääsisin kiipeemään iskän syliin kolmen vuoden jälkeen, että se olisi kaikista paras asia minkä juuri nyt voin kuvitella.

Psykiatri sanoi, etten voi ottaa Mirtatzapinia niin paljo kun nyt otan. Miun tuttu ja turvallinen lääkkeeni lasketaan pikku hiljaa 30 milligrammaan. Samalla alotetaan uusi lääke Sertralin joka pikku hiljaa nostetaan 150 milligrammaan päivässä. Todellisuus oli kamala, eihän miulle oo ennenkään laitettu mitään lääkettä noin paljoa? Luin Sertralinin sivuoireita huuli pyöreenä kotona. Lista oli lähes yhtä pitkä ku raamattu: unettomuutta, painajaisia, ruokahaluttomuutta, huonovointisuutta, oksentelua, uneliasuutta, maniaa, epätodellista oloa, liiallista onnellisuuden tunnetta, itsemurha ajatuksia, sydämen rytmihäiriöitä, pyörtymisiä, paniikkikohtauksia ja ties mitä muuta on luvassa uuden lääkkeen myötä. Sivuoireet tulevat ystäväkseni oletettavasti myös joka kerta kun annosta nostetaan. Se, että alkaako lääke toimimaan ikinä niin kun pitää ei kukaan tiedä. Se siltää samaa ainetta kuin Seronil, joka miulla ei toiminut. En tiedä mitä miun pitäs edes odottaa.

Miksi ihminen edes voi masentua? Miks ei masennus vois vaan kadota, ettei kenekään tarvisi siitä ikinä kärsiä? Mikä helvetti tätä maailmaa vaivaa kun on niin paljon ihmisiä joilla on aivan tajuttoman paha olla. Jos mä voisin, ottaisin kaikkien pahan olon, kantaisin sen kaiken pahan ja hajottavan mukanani hautaan, vaati se sitten itsemurhan taikka sen, että eläisin sen kaiken paskan kanssa vielä vuosituhannen eteenpäin. Teki sen silti, koska tiedän kuinka pahoin voi elämä syödä ihmsitä sisältäpäin jättäen jälkeensä vain tyhjän, tunnottoman ja robottimaisen ihmiskuoren.

Tahtoisin vain nukkahtaa ilman, että joudun heräämään aamulla. Ei millään ole mitään väliä. Ei miulla kai ole enää edes koulupaikkaa. Ei mitään, mitä voisin tältä maailmalta saada tai sille antaa. Oon alkanu miettimään hautajaisiani jo etukäteen, ettei kenekään tarvi arpoa sitten mimmoset mie olisin tahtonu.

Sitten kun aika on tahdon, että hautajaisissani soitetaan Heli Kajon  Jos mä kuolen nuorena sekä Stepan Lastenlaulu. Te rakkaat ihmiseni saatte itkeä jos siltä tuntuu. Koittakaa muistamaan ne hetket kun nauroin typerille jutuille tai mietin, miksi mansikan siemenet on sen ulkopuolella. Naurakaa miun tyhmille jutuilleni ja sille kun en uskaltanut koskaan hankkia ajokorttia. Tahdon, että paras ystäväni Saara pitää muistopuheen koska Saara tuntee miut melkee paremmin kun äiti. Tahdon, että Ronja saa syödä niin paljon karkkia ja herkkuja kun pienen prinsessani mahaan mahtuu. Haluan valkoisen arkun, niin halvan kuin vain löydätte. Tahdon arkkuani kantamaan enoni, veljeni sekä Esan. Kukkasien haluan olevan sinisiä ja vaalenapunaisia. Polttakoon vieraat niin paljon tupakkaa kuin kehkot kestää. Ystäväni ketkä tiesivät kuinka juhlin baarissa, juokaa itsenne konttauskuntoon. Menkää tanssimaan ja tanssikaa niin vajaasti kuin miekin tanssin. Muistakaa ne kerrat kun miut on pitäny kantaa kotiin ja ennen sitä pitänyt pakottaa juomaan jäävettä. Luottakaa siihen, että nään teidät. Ottakaa mukaan taskumatit ja juokaa oksennusrefleksiä uhmaten tequilaa. Minut siunatkoon haudan lepoon sama pappi joka minut on kastanut. Älkää olko liian surullisia. Elämäni oli vaikeaa, mutta nauroin vähintään yhtä paljon kun vuodatin kyyneliä. Rakastan kaikkia lähimmäisiäni ja lupaan lähtöni jälkeenkin olla teidän jokaisen elämässä tasavertaisesti. Te tunnet minut hyvin, olkoon siis hautajaiseni minun näköiset ei liian vakavat todellakaan. Tahdon mummon, äidin ja Kallen tietävän, että kerron iskälle teiltä terveisiä ja halaan iskää teidänkin puolestanne. Saaralle lupaan, että ylhäältä etsin eteesi helpomman reitin. Lupaan tehdä elämästi ylhäältä käsin niin helppoa kuin vain voin.

Ei elämän loppuminen ole aina itsestä kiinni, siksi halusin vähentää muiden pohtimista hautaamiseni suhteen.

Meidän piilopaikkamme maailman julmuudelta.

Minuun kerkis jo iskee suuren suuri epätoivo kämpän ettimisen suhteen. Onneks Esa otti tilanteen haltuun ja naputteli JYY:n palstalle ilmotuiksen, että nuoripari etsii kotia. Meille tarjottiin vähän kaiten näköstä asuntoa. Asennoiduttiin silleen, että muutetaan Rajakadulle. Se ei varsinaisesti miua miellyttäny. En olis yksinkertasest voinu nähä itteeni asumassa siinä asunnossa (en ole toki vaativa) Sitten meille tarjottiin kolmiota sopuhintaan Sammonkadulta. Me ei saatu mitteen kuvia asunnosta, mutta sovittiin näyttö. Minuu kuumotti ja pelotti kun vuokranantaja avasi tuon asunnon oven. Sanotaanko näin, että miun leuka tipahti eteisen lattialle, samoin Esan. Olin valmis sanomaan nähtyäni pelkän eteisen, että me otetaan tämä. Kierrettiin asuntoa ympäri ja en saanu sanotuksi yhtään mitään.

Meitä onnisti ja saatiin tämä unelmien koti omaksemme. En keksi yhtään negatiivista sanomista, meijän vuokranantajakin on tosi mukava. Saatiin muuttoapua ja homma oli hoidettu neljässä tunnissa. Sekä purkamisapuakin löytyi onneksi, ettei miun tarvinnu yksin riehuu laatikoita tyhjäks kun Esa oli töissä. Tietysti mietin koko ajan, että mitä paskaa saan niksaani tän kaiken hyvän ja ihanan tasapainottamiseks. Nyt on kaikki hyvin, enää pitäis jaksaa järjestellä Reiskan huone, sitten olis kaikki paikallaan ja meidän yhteinen koti valmiina :3


Tän omituisen onnellisuuden keskellä kaikki tuntuu ihanalta ja satumaiselta. Arki tuntuu hyvältä ja puhdistavalta. Omituista, niin omistuista. Makaan olkkarissa sohvalla kuumeisena, räkäsenä ja ties mitä. Olo on kamala, aivan tautinen, mutta oon onnellinen. Saan olla miun myöskin kipeän avopuolisoni kainalossa, juoda teetä ja olla äärettömän kiitollinen ja edelleen hämmentynyt siitä, miten elämä jaksaa ja voi muuttua koko ajan vaan paremmaksi. Meillä on oma kotikolo, jossa niistää räkästä nenää, nauraa, tapella ja sopia. Juuri nyt tuntuu siltä, etten voisi tältä hullunkuriselta elämältä pyytää yhtään enempää.

Jos sä tahdot niin.

Viimeksi kun oltiin Kausalassa käytiin tupakalla kerroin sulle millasta miun elämäni oli siinä pienessä tuppukylässä. Kerroin osastojaksoista ja siitä kuinka äiti tarkisti yöllä miun olevan kotona. Levitin sen kaiken mustan ja pahan sun silmies eteen. "nythän sulla on kaikki hyvin, eikö nii?",sä kysyit. Hymyilin ja kerroin kuinka onnellinen oon. Kuinka kaikessa on järkeä. Sä et oo joutunu kattomaan miun tekohymyä ollenkaan. Sä oot nähny miun onnenkyyneleitä enemmän ku miun surusta kosteita silmiäni. Tumppasin röökin ja tuijotin sua portaissa. Otit miut lämpöseen halaukseen keskellä koleaa kesäyötä. Näin sun silmissä kyyneleitä "mä rakastan sua", sait sanotuks. Mä tiedän sen vaikka me ei noita kolmea sanaa kulutetakaan suuremmin. Ehkä just sen takia miulta meinaa lähtee jalat alta ja sydän pakahtua onnesta ku kuulen nuo kolme sanaa.

Samana iltana vielä puhuttiin, että mistä tää kaikki on saanu alkunsa. Kelattiin kaikki ihan helmikuun loppuun ku nähtiin ekan kerran. Puhuttiin halki meijän ehkä omituiset illat mitkä meni istuessa Passionissa. Molemmille kaikki oli selvää jo alusta alkaen. Ei nähty mitään muita vaihtoehtoja kun, että tää on nyt tässä- me. Parin viikon tuntemisen jälkeen kävit hakemassa miulle röökiaskin ennen töitä koska mie olin aivan persaukinen. Siinä kohtaa miulla heräs ajatus, että hetkonen tää tyyppi vois jaksaa katella minuu enemmänki. Mikää ei ollu varmaa. Kaikki oli niin ihanaa ja jännää ku perhoset pyöri masussa. Me ei missää vaiheessa puhuttu mitä me ollaan tai tönkösti yritetty selittää jotain "mä vähä niin ku tykkään susta"- settiä. Kaikki meni ihan omalla painollaan.

Olin valmiiksi jo lyöty ja menettänyt toivon lähtökohtasesti kaiken suhteen. Taistelin masennukshelvettini kanssa ja yritin edes jotenkin pysyä pystyssä ja jaksaa herätä uuteen aamuun. Sä sait miut kuitenkii hymyilemään aidosti ihan alusta lähtien. Me ollaan aivan helvetin omituinen pariskunta. Ei olla itekkää ihan perillä toistemme sielunelämästä tai ymmärretä aina kaikkee mitä toinen kimpoilee, mutta just se tietynlainen puuttuva ymmärrys tekee tästä kaikesta niin hyvää. Pitkillä automatkoilla haluun vaan olla hetken hiljaa ja tuijottaa siua ku esität vammasta ja miettiä päässäni "ja ihmiset vielä miettiä mitä mie nään tossa vatipäässä..."

Tiiän, ettei siun oo ollu helppo kattoo miun "kipeilyäni" vierestä. Öisiä kohtauksia ja itkemistä kun oleminen sattuu liikaa. Oon niin kiitollinen, että jaksat nähä sen kaiken pahan aina uudestaan ja oot vierellä auttamassa. Hirveen moni ei olis siihen ryhtynyt. Enkä muutenkaan oo mikään maailman helpoin ihminen. Äkkipikanen vaikee vittupää varusteltuna todella lyhyellä pinnalla... Voisin luetella kaikki miun huonot puoleni mitä ite tiedostan ja ettii lisää, mutta sei ei muuttais sitä tosia asiaa, että sie oot miun ja jaksat miua.

En malta oottaa muuttoo omaan yhteiseen kotiin, miun ekaa ulkomaan reissuu. Sitä kaikkee mitä pääsen kokemaan elämässäni ekaa kertaa ja vielä noin mahtavan ihmisen kanssa! En tiedä ketä mie saan tästä kaikesta hyvästä kiittää. En usko sattumaan. Se ei turhauttavaa aatella, että tää kaikki olis vaan puhdasta sattumaa. Tää on jotain muuta, sillä kaikella on tarkotus.

Suuri pieni unelmani.

Monen vuoden ajan sisälläni kasvanut hieman hölmö haaveeni muuttuu todellisuudeksi parin viikon päästä. Saan elämääni pikkuisen piikkipalleron Fredin aka Reino Von Luciferin. Pikkuherra oli aikamoinen yllätysvauva. Keskiviikkona sain viestin kasvattajalta, että hänellä on kolme vaapata siilivauvaa. Mukaan lukien min ihanainen Fredini, jonka kuvia oon tiiraillu jo pitemmän aikaa. Torstaina sitten lähettiin Esan kanssa ajamaan kohti Helsinkiä kattomaan tätä pientä suurta ihmettäni.

Sain pikkuisen syliini ja turvallisuuden tunnetta ylläpiti Fredin tuttu fleecepeitto omineen ja tuttuineen hajuineen. Ei mennyt kuin joku vartti ku peitto tippu pois, pieni matoimuri oli nimittäin aika eläväinen eikä arkaillu yhtään. Meistä tuli heti kaverit, eikä Fredi menny kertaakaan palloks. Oikein tyytyväisenä vipelteli miun niskassa ja reissun päätteeksi pikkunen simahti miun syliin. Olin maailman onnellisin ja muutaman kyyneleenkin tirautin vaikka yritin olla tunteilematta. Hymy ei meinannu hyytyä millään. Eikä se ihan pelkästään johtunu piikkipallerostani.

Oon tässä jo pienen hetken ettiny itelleni uutta kotia, mutta yksiöt on aivan helvetin kalliita. Tätä samaa asiaa ongelmoin autossa ku oltiin Helsinkiin ajelemassa Esan kanssa. Esa oli hetken hiljaa ja sitte aukas suunsa "oon tässä vähä miettiny... Mie ainaki jaksaisin kattoo siua ja siun perseilyy 24/7, se ei olis mikää ongelma. Päinvastoin. " Keskustelu eteni ja hymy miun naamallani leveni. Illalla kun päästiin kotiin asti sain onnellisena käpertyä miun rakkaimman ihmisen kainaloon ja yhessä selattiin vapaita asuntoja sekä kirjoteltii muutamat hakemukset. Kaikki on menny hirveen nopeesti, mutta miua ei pelota mikään. Miun ei tarvi seisoo tääl yksin ongelmien keskellä. Voin luottaa, että Esa on siinä vieressä ja auttaa, aina, ehdotta.