Aika hengähtää.

Huomenna alkaa mun kahden kuukauden hengähdystauko. Pienintäkää hetkee en oo katunu sitä, että lähin tänne opiskelee tai, että silmästä silmää kohtasin asuntolaelämän karunkii puolen. Kolhuista ja säröistä huolimatta tää on ollu unelmaa. Eihän unelmankaa tarvii olla täydellistä... Oon tutustunu toinen toistaa aidompii ihmisii ja noh, myös niihi ei niin aitoihi. Kaksnaamasii, paskanpuhujii, niitä, jotka haluu satuttaa, se jota  satutin, itsekkäitä, semmosia, jotka luule tuntevasa mut. Tänne mahtuu kaikenmoisii ihmisii. Ketää en oo vihannu, semmoseen musta ei kuitenkaa oo, vaikka sitä ei ihan aina uskois.

Oon saanu jossain määrin vastaa ite itestäni. Kantaa itteeni, opetella siihen, ettei se äiti oo aina pesees pyykkii tai laittaas ruokaa, määräämässä koska nukutaa ja potkimassa perseelle aamusin. Henkinenkasvu. Sitä mä nyt haen tällä.

Joskus on meinannu tulla väsy. Loppuu puhti kesken. En oo antanu sille otetta. Nyt tätä laivaa ohjaa minä, eikä masennus-rotta. Oikeestaan se rotta tippu jo laivasta itämeree. Joskus se on meinannu kyl kiipee uuestaa salamatkustajaks. Mut se ei saa enää otetta tän laivan kyljestä. Joku sen potkii aina pois ja hyvä niin.

Mulla on myös ikävä. Äitiä. Ja mulla saa olla ikävä. Tässä on riidelty ja väännetty kättä kaikenlaisista asioista. Semmosii me ollaa. Ku kaks vahvatahtosta ja voimakasta persoonaa kohtaa ni silloin rätisee ja kovaa. Ennen huusin mutsille, etten ois ees halunnu syntyy. Sitä oli helppo syyttää kaikesta, helppo huutaa ja raivoo. Miksi niin? Siks, koska mä tiiän tasan tarkkaa, että äiti on ainoo ihminen, joka on musta koko ajan välittäny. Siitä hetkestä ku se mut ekan kerran syliin sai. Sille uskallan huutaa. Ja se mulle, sekii on tavallaa välittämistä. Joskus sen riitelyn vois jättää vähemmälle kylläkin, mutta me molemmat tässä opitaa.
Äiti oli tukena silloin ku mulla oli paha olla. Sen oli opeteltava ymmärtää mua, vaikka kukaa muu ei ymmärtäny, ees mie ite.

Tätä äiti asiaa aloin kelaa tänää, ku tultii Flinkin kaa Vihdistä pois päin. Eka naurettii yhelle tyhmälle väärinkäsitykselle, joka Vihdin kahvittelureissulla sattu. Sitte taas keskustelu muuttu syvälliseks. Puhuttii kaikesta, jälleen. Sain kuulla asioita, joita kukaan muu ei tiiä. Ymmärsin, että muhun luotetaan. Sitte kerroin iskästä ja äidistä. Oon niin kauan Fliinulle sanonu, ku se oon paremmin tuntenu, että sen äiti on ihanan olonen. Sitte tajusin, että niinhän tuo omanikii on. Äityliini, jos luet tätä, ni rakastan sua ♥

Ja huomenna Monninkylä jää hetkeks takavasemmalle, muttei nää miun muuta hassuu tärkeetä hömppää. Pääsen lähelle miun perhettä ja omaa kultaa pienoiseks toviks. Vähä luksusta arkee, ei tarvii tehä aina ite ruokaa (käydä mäkissä) Höhöö, laiska kokki...

ps. äiti, jos luet tätä: anna rahaa.



pps. se oli köyhä läppä oot rakas :)