Pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan onnen saavuttaa.

Eilen käytii korkkaamassa Saaran kanssa laskukausi Messilässä. Se oli ehkä paras reissu ikinä! Nyt on posket kipeet nauramisesta, niin loistavaa nuitten ihmisten seura oli. Rinteeseen oon usein jättäny huoleni. Lautailu on ollu miulle jo monta vuotta pakokeino pääni sisältä. Saan olla ajattelematta yhtään mitään. Pideltiin Saaran kanssa tauko, hörpittiin kahvii ja kaakaoo, samalla sulateltiin varpaita. Naurettiin ja päristiin siinä, sitte Saara sano, "Kelaa, me oltii vuos sitte molemmat sinkkui ja aika onnettomii.." Just sillä sekunnilla koin aivan älyttömän flashbackin. Viime kausi alotettii myös Messilässä. Silloin istuttii siinä samassa pöydössä ja silloin Saara oli mulle sanonu, että vuoden päästä meillä on kaikki hyvin. Kaikki tulis muuttumaan. Meinasin tippuu siitä penkiltä, ku tajusin tän kaiken.

Jatkettiin sitte laskemista muutama tunti. Sitte lähettii herättelee jätkii, jotka nukku autossa ku pienet lapset. Se oli melko huvittava näky. Änkeydettii takas autoo ja aloteltii paluumatkaa. Juttujen laatu oli hyvin väsyny ja paluumatkan ruokaåaikan valinta oli ihan pohjasaneeraus. Eilinen oli parhain päivä pitkään aikaan.



Mutta tänään... 7.12 tuli vuosi viimeisimmästä kriisijaksostani. Koen, että parantumiseni alkoi juuri silloin. Suurin muutos tapahtui sillä osastojaksolla, joka kesti 11.11-7.12.2011. Muistan sen pelon kun astuin osaston lasiovesta ulos. "mitä jos en selviä..?" se oli ainut asia mikä päähäni mahtui. Selvisin paremmin kuin koskaa, silloin sain otteen elämästä, mikä ei ole livennyt kertaakaan. Nyt oon vuoden kasannu itteeni, parantunu. Käyny läpi asioita. Tuntuu niin oudolta. Lohdulliselta, tavallaan.