Huutoa ja hiljaisuutta.

Ikävä. Loputon ja loputtomiin se kestää. Ens lauantaina on aika herätä todellisuuteen. Niin ainakii pelkään. Siinä vaiheessa ku nään arkun ja tosissani aattelen, että iskä on siellä makaamassa ehkä ymmärrän tän kaiken. Ja sen, että tätä ei voi muuttaa. Pitää vaan oppii elämään tän kanssa. 

Tän kaiken myräkän keskellä oon saanu huomata jälleen kerran kuka välittää ja kenellä on vaan oma lehmä ojassa. Suureen osaan sukulaisista on kadonnu luotta ihan täysin. Ja nyt ku oon huomannu, että iskä ei oo enää auttamassa ni äiti on tehny sitä iskänkii puolesta. Vaikka äitilläkii on ollu rankkaa iskän takii se on silti tehny kaiken, että miun ja Kallen ois helpompi hengittää. Rauhotellu ja kertonu mitä tehdään jos alkaa ahdistamaan tai vastaavaa lauantaina. Koska iskän hautajaiset tulee olemaan henkinen helvetti. Liikaa ihmisiä keitä en oo nähny koskaan.Sellasia ihmisiä, jotka ei oo menettäny iskän mukana mitään. Tekopyhiä ihmisiä. Ällöttävää. Mie ja Kalle ei saa ees jättää rauhassa jäähyväisii. Ärsyttää ja oksettaa koko homma.

Valvoin koko viime yön. Itkin ja huusin. Välillä olin hiljaa, täysin paikallani ja ajatukset löi tyhjää. Olin hetken tuntematta mitään. Sitten ikävä ja suru tuli takasin. Olisin voinu kirjottaa tai kattoo Netflixsistä jotain, mutta mie halusin vaan olla. Katoin välillä kelloa ja vakuuttelin itelleni, että jaksan mennä samoilla silmillä kouluun. Aili tuli vähä seittemän pintaa varmistamaa, että olin hereillä.

Mua ei väsyttäny, mua ei enää itkettäny. Kuitenkii laitoin silmät kiinni ja nukahin. Se, mitä oon toivonu pitkään toteutu. Uni alko ihan normaalisti. Menin kotiin ja heitin laukkuni mun huoneen lattialle. Nostin katseeni maasta sillee, että erotin tutut harmaat villasukat, joissa on vihreitä raitoja varressa, sekä hieman kulahtaneet mustat farkut. Collari paidan, missä oli karhuja, aidon nahkatakin, huopahatun, pilottilasit ja tutun hymyn viiksien takaa. Se oli iskä. Pelästyin tavallaan, mut halasin heti iskää niin nopeesti ku vaa pystyin. Mun huoneen ovi pakeni johonkii kauas ja lopulta katos kokonaan. Iskä kyseli miten miulla menee koulussa, sain kertoo iskälle, että kaikki muuttuu koht paremmaks. Kerroin kaiken mitä iskä oli vuoden aika missanu se sairastelun takii. Iskä pyys anteeks siitä ku se on aiheuttanu mulle ja Kallelle pahaa oloo. Iskä kerto, että näin olis käyny, vaikka se ois koskaa juonu tippaakaa viinaa. Kerroin iskälle, että kuvasin videoita, jotka miun oli tarkotus näyttää sille, ku se tulee kotiin. Iskä pyys anteeks, ettei se enää voi tulla kotiin. Iskä lupas auttaa mua niin paljo ku se voi. Iskä lupas, että mie ja Kalle pärjätään. Sitte iskän piti lähtee. Roikuin iskässä ja huusin, ettei se voi taas jättää mua, että sen pitää oottaa ainakii siihe asti ku Kalle tulee kotiin. Iskä pyys, että lopetan itkemisen, ettei oo enää mitää hätää. Sitte iskä oli poissa. Taas.

Sain vielä elää jokasen hetken uuestaa, mitkä vietin iskän kaa. Ihan pikku mukulasta siihe asti ku 19.4 viimesen kerran silitin iskän poskee. Herätessäni olin onneelinen ja surullinen samaa aikaa. Katoin kelloa. Voi paska, vähän vaille yks. Ihan turha enää kiirehtii mihkää suuntaa, bussei ei enää mee ja koulu loppuu kahelta. Jäin rauhallisena köllöttelemään pussilakanan sisäänja tunsin, että kaikki on hyvin.

Uudet tuulet puhaltaa!

Oon vellonu epätoivossa. Meinannu peruu koko jutun koulun vaihtamisesta, ollu varma, etten tuu pääsemään Jyväskylään. Ahdistunut ajatuksesta, että jäisin Porvooseen vielä vuodeksi. Eihän se periaattees ois muuttanu mitään. Siinäpä se halusin muutosta. En tiedä miksi. Halusin levittää siipeni ihan kunnolla, saada oman kodin ja näyttää, että pärjään. Ja tämän kaiken mie nytte saankiin. Kesän jälkeen pääsen Jyväskylään suorittaman kolmannen vuoden opinnoistani. Oon niin onnelinen! Meillä on sitten heti oma koti valmiina kun Henkka pääsee Kajaanista.

Tiiän, että tulee olemaan taas jännää ja kuumottavaa lähteä ihan uuteen paikkaan ja kohdata taas ihan tuntemattomia ihmisiä. Mutta hyvin miulla näidenkii marakattien kanssa täällä Porvoossa menny. Melkein kaikki miun  luokkalaiset on miua tänää onnitellu ja on onnellisii miun puolesta, että pääsen täältä rotankolasta pois.

Vähä päälle viikko sitte yks puhelinsoitto mursi miut ihan kokonaan ja tänään sain puhelun joka paikkas miua. Tiiän, että faija on muista ylpee ja tuolta jostain ylhäältä kattoo miun perää vieläkii. Heti kun sain kuulla, että pääsin, ajattelin, että tää on jotenkii faijan ansioo. Se on tuolla yläkerrassa varmaan tehny järjestelyjä ja sen takii nyt miun pienei maailmani muuttuu aika paljo. Helpottaa ajatella, että iskä on nyt miun mukana mihi ikinä meenkään.

Heti ku pääsen kotii ni laitan asuntohakumuksii menemään ja toivon sydämmeni pohjasta, että löydän jonkuu kivan pikku kodin :)

Kai sä vieläkin oot auttamassa?

Mä haluisin nähä sen punasen Opelin viel kerran ajavan meijän pihaa. Kattoo mun huoneen ikkunasta ku astut autost ulos varovasti, ettei metsänvihree huopahattu tipu päästä. Haluisin viel kerran halata ja kuulla sun äänen. Haluun sen kaiken, mikä ei enää koskaa oo mahollista. Nauran ja itken vuorotellen. Oon onnellinen, ettei sun tarvii enää kärsii. Mut se muuttuu itkuks heti ku tajuun, että en enää koskaan saa nähä sua. En saa kuulla, ku kerrot kuin ylpee oot musta. En pääse siun kyyissä Porvoosee. En voi soittaa ku on hätä. Se ihminen, kelle on aina kaiken voinu kertoo, on nyt poissa. Haluun nähä sun naurusta vipattavat viikset vielä kerran. Miks tän piti mennä tällee? Oon kuitenkii vaa keskenkasvanun kakara, joka on ihan hukassa.

Sen pienen hetken tunsin painottomuuden.

Viime perjantaina olin enemmän peloissani ku koskaan. Mentiin keskustelemaan Kallen, mummon ja kotiutushoitajan kanssa mihin iskä sijotetaan siks aikaa ku löytyy sopi hoitopaikka missä kuntoutus voidaan alottaa. Tiesin, että siit ei tuu helppoo. Mummo haluis totta kai hoitaa iskää kotona. Totta kai se syyttää itteään tästä, vaikka eipä iskän "sairas" oo kenenkää syy. Ja onhan mummo sentää iskän äiti. Kukapa ei haluais tehä oman lapsesa eteen ihan mitä vaan? Mutta... Sopivan hoitopaikan löytymiseen voi mennä ties kuinka kauan aikaa. Joten miun kantani oli asiaan selvä. En halunnut, että iskä on mummon hoidettavana. Se ei olis ollu pitemmän päälle hirveen hyvä juttu, mummo ois väsyny.

Toisin ku noin viikkoo aikasemmin, iskä tunnisti miut perjantaina. "katos miun likka tuli!", sano iskä ilosena ja lopulta siltä pääs itku. Olin järkyttyny. Hyvällä tavalla. Iskä oli siis ollu koko sen viikon kotona mummon kanssa. Oli niin outoo olla taas siin talossa. Siin samassa missä koko pienen lapsuuteni olin viettäny. Itkeny ja nauranu vuorotellen. Istuttiin olkkarissa ja puhuttiin mikä ois iskälle parasta. Mie, Kalle, mummo, iskä ja se hoitaja. Ei iskä tajunnu mitä siin selvitettii, se vaan istu pyörätuolissa ja katteli ikkunasta ulos. Vähän välii iskä kuitenkii jäi kattelemaan mua. Se tavallaan häiritsi, en osannu muuta ku kattoo iskään päin ja hymyillä. Iskä teki sen pari kertaa, sitte mie kysyin, että mitä iskä oikeen mietiskelee. 

Sitte se tapahtu. Mun sydän meinas pysähtyy. Iskän silmissä joku muuttu. Se oli sekunnintuhannesosassa muuttunu oudosta sairaasta miehestä iskäks. Iskä katto mua silmiin ja sano "sinnuu mie mietin, iskän pieni pumpula..." ja samalla iskä laita käden miun polvelle ja silitteli. Sillä jäi selkeesti juttu kesken ja se katos johonkii mielesä syövyreihi. Mua alko itkettää ihan hulluna. Olin maailman onnellisin ja maailman surullisin samaa aikaa. Olin onnellinen, että se oli ton pienen hetken iskä. Minun oma faija. Se kenen kaa oon saanu separoida yleisil paikoil, se kenen kaa ajatusmaailmat kohtaa just eikä melkein. Sain pienen hetkee kattoo sitä tuttuu ja rakasta ihmistä silmiin. Ja sitte iskä oli tavallaa poissa. Iskän kasvot sai saman oudon, lasittuneen katseen. Pää kallistu vähä vasemmalle, suu oli puoliks auki ja iskä vaan pällisteli ympäriinsä.

Vaikka se kesti vaan hetken, oon onnellinen siitä. Sain rohkeutta mennä kattoo iskää enemmän. Se hoitaja lupas mulle, että se ei ollu viiminen kerta ku iskä saa tommosen selvyyden hetken. Mä uskon siihen. Tiiän etten saa faijaa takas kokonaan, mutta vähäks aikaa toi kesken jääny lause riittää mulle. Jaksan sen avulla. Tiiän, että iskä on sil viel jossaa, vankina omassa päässää. Sain koskee iskää. Toi oli ensimmäinen kerta ku iskä koskee ketään. Se inhoo nykyää, että sitä kosketaan yhtää. Tää oli miun suuri pieni juttu, josta jaksan iloita pitkään.

Tää on kai niitä elämän pieniä iloja. Sinä, joka tätä luet... Mä tahon, että säkii iloitset pienistä jutuista. Jokaisesta halauksesta, jokasesta hyvästä sanasta. Ihmisistä joita rakastat. Mä haluun, että sä kertot sun rakkailli ihmisille, että ne on tärkeitä sulle. Vaikka kuulostaa pahalta ja julmalta, ni huomista ei koskaa meille varmuudella luvata.

Liikaa askeleita välissä unelmien ja todellisuuden.

Miun pään sisällä on liikaa ajatuksia, joita osaan tuskin koskaan kenellekkään sanoa. Asioita, joista ei puhuta niiden oikeilla nimillä. Semmosii juttui, joita ei oo miulle tapahtunu.Vaikka oikeesti on. Yritän unohtaa ne, että pystysin viel kattomaan tiettyjä ihmisii silmii ja elää niiden kanssa, koska on pakko. Vaikka en todellakaan haluis. Haluisin pois ne ihmiset miun elämästä, mut se ei oo mahollista. Koska se vaatis totuuden, jota kukaa ei uskos.

Ahistaa. Taas. Pitkäst aikaa. En haluu takas kouluu. Haluun jäädä töihin, koska tää ei stressaa mua yhtää. Voin vaa olla töissä rennosti ja kuunnella Kapen elämän viisauksii. Miun pitäs tehä työkortit, näyttösuunnitelmat, lukee jotenkii ees läpi 106 sivuu tekstii, mistä puolet on talouslaskelmii ja yrittää ymmärtää niistä ees jotain. Kaiken tän keskellä miun pitäs pitää itteni kasassa. Tai ees yrittää. Hajottaa. Kaikki vaan hajottaa. Luulin taas kerran, että oon joku vitun superihminen. Sitte heräsin siihe todellisuuteen etten todellakaa sitä oo.

Kaiken lisäks tänää pitäs mennä kattoo iskää. En taho, en vaa taho. Itkettää, pelottaa. Mitä jos faija ei enää ees muista mua? Se on oma häpeeni, mitäs en oo menny sitä kattoo. Oon vaa ajatellu itteeni. Hävettää. Sitä mitä oon nyt menettäny en takas tuu koskaa saamaa. Mun on vaa nieltävä se, että faijaa en takas saa. Välillä sen hyväksyn ja välillä itken ku hullu. Tuskin koskaa opin elämää tän asian kanssa kokonaa. Aina välillä sen osaan.

Pelkkää hulluuttaa elää miun pään sisällä. Täs on nyt pari viikkoo menny kiduttaen itteeni. Eli kuivin suin. Haluisin vaa taas nollaa tilannetta. Että ois taas ainakii yhen illan verran hauskaa, voisin vaa sekoilla, huutaa, bailaa, laulaa ja tanssii. Mut en voi. Se lähtis taas ihan kokonaa lapasesta. Jos vaan nyt yritän pitää itteni kunnos, jotenkii.. Ehkä voin yllättää maksani juomalla viel parin viikon verran pelkkää vettä.

Niin paljon sekasvii ajatuksii vaa vaeltaa miun pään sisäl keskenää. En ota selvää, onks siel seas pahoikii ajatuksii, mut jos on,ni sen tiiän, että ne ottaa vallan ihan just.

Vittu.
Saatana.
Helvetti.

Anteeksi.

Elämää, ei sen enempää.

Kaikki on enemmän vituillaa ku koskaan, mutta oon onnelinen. Oon terve, kuinka hyvältä se tuntuukaan kuulla äitin suusta moneen kertaan ne sanat "lapsi rakas, tota on normaali elämä. Sä et oo ollu noin terve viimesee kolmee vuotee". Totta se on. En pala loppuun töissä, siellä on hauskempaa ku oisin ikinä voinu kuvitella. Paras TO-paikka ikinä. Rentoo, mut samalla opin. Miulla on pitkästä aikaa monta ihanaa ihmistä ympärillä, en vaa emää työnnä kaikkii pois ja pelaa varman päälle ihmissuhteissa. Pääsen töistä, mut en enää mee vaa kotii nukkumaa tai jumittaa facebookkii. Nään ihmisiä ja oon sosiaalinen ja oon ihan älyttömän ylpee itestäni! Enkä feikkaa mitään ihmisten edessä tai panikoi. Herranjumala mie elän! Tai no koko aika oon eläny, mut nyt tää tyttö elää täysii. Kaikkien hukattujen vuosien jälkee. Tiiän, että miun maailma on koko ajan vaakalaudalla kiikkumassa ja romahtaa yhteen puhelinsoittoon, mutta itkun aika on vast hautajaisissa.

ja kaiken lisäks miun ja Henrin vuosipäivä lähenee hurjaa vauhtia. Tosin joudun sen päivän olee kullasta erossa, koska vitun armeija. Mut vuos, huh, huh! Se on pitkä aika miulle ainakii. Vuoden sisällä miun elämää on taas tullu loistavii ihmisii lisää. Oon ystävystyny semmosten ihmisten kanssa joita katoin viime vuonna vitun pitkää. Ja sellasii tyyppejä, että ei oikee ees tajuu missä vaiheessa on alkanu niille juttelee ja laittaa viestii. Mutta vaikka miun ympärillä on toinen toistaa mahtavampii karvakorvii ni Henkka on edellee numero yksi. Se on jaksanu tsemppaa mua koht vuoden, oikeestaa enemmänkii. Kuunnellu monet itkut ja huudot, silti se on miun vierellä vielkii, monen pahan sanan jälkee. 

Oon niin onnellinen, että voisi itkee. Vaikka huominen ei oo koskaa varma... Mut elän jokasen päivän niin ku se ois viimenen täst lähtien. En hukkaataa tätä sekavaa, mut ah, niin vapaata aikaa, eli nuoruutta :)

Iloinen Marziaano kiittää ja kuittaa!

Virtaavaa.

Istun suihkun lattialla halaten jalkojani. Vesi virtaa koko ajan. Se ei lopu, se jaksaa aina virrata eteenpäin ja antaa itsestään sen, mitä ihmiset haluaa. Lämpöisenä ja hellivänä se kulkee jokaista ääriviivani pitkin. Ikään kuin se halaisi minua, rauhoittaisi ja tekisi lupauksen paremmasta huomisesta. Juuri sitä mie tarvitsisin. Läheisyyttä ja turvaa. Tiiän, ettet oo liian kaukana, sillä oot tän saman taivaan alla. Sen laskelmoin rajaksi sille, kuinka kauaksi ikävä ylettää siedettävänä.

Hengitän tyynesti, minun on hyvä olla. Vaikka se on vain tämä hetki kun osaan nähdä kirkkaasti niin naurin siitä. Haluaisin niin kovasti nukahtaa siihen. Harmaalle kaakeloidulle lattialle. Antaa veden viedä virratessaan kaiken pahan ja lannistavan pois.

Kuljetan katsettani vasemmasta nilkasta reittä pitkin pysähtyen oikean puolimmaiseen kylkeeni ja siitä jatkaen vasempaan käsivarteen. Vesi kiertyy jokaisen kohtani ympärille ja valuu minua pitkin maahan. Se on kaunista, kirkasta ja puhdasta. Vesi voisi värjääntyä punaiseksi. Mieleni tahtoisi suuresti sen saavan tuon kauniin punaisen värin, samalla kirvelevän kivun, muistutukseksi siitä, että voin kulkea vielä eteenpäin. Ei tarvitse pysähtyä, peli ei ole vielä menetetty, vaikka mieleni minua siihen uskomaan huijaa.