Befor I Die

Tää on oikeestaan lojunu tuol luonnoksis jokusen tovin. Tein tän alunperin vähä ennen ku koulu alko, eli melkein vuoden oon tätä hautonu. Aattelin nytte tän sitte julkasta. Selailin tätä ja onnekseni huomasin, että moni juttu onkii jo käyny toteen :D

 CHECK!

 CHECK! :)

 CHECK!

 CHECK c:

CHECK :3 

CHECK <3 

CHECK :33 

 Tääkii tavallaa :)

 CHECK <3

 check, check...

 CHECK, CHECK!

 kind of s:

 yep :)

 check :33

 check (:

 En nyt oikee tiiä, almost :D

 check!

 yeeees :)

 tihihihi, check :3

 ois jees, pelkään noita otuksii nykyää eli kaiken o:

 check!

 check c:

 check!

Ja paljon paljon kaikkea muuta. Musta on taas ihanaa ku uskallan haaveilla ja unelmoida, plus kertoo siitä muille. Ennen en oo oikee osannu sanoo ja kertoo muille siitä mitä haluisin mun elämältä. En oo uskaltanu toivoo mitää,koska oonollu varma, etten tuu koskaa saavuttaa miun unelmii. Mut ei niit kaikkii tarvikkaa saavuttaa, oikeestaa on aika upeeta unelmoida vaa ja suunnitella tulevaisuutta, vaikka ei se tuukkaa koskaa olemaa just sellasta ku toivo ja suunnitteli. Se vasta onkii tavallaa upeeta, kaikki on mahollista :)

Unstoppable

Haluan sut tänään, 

haluan huomenna

ja halusin jo eilen.

En välitä pitkistä katseista,

enkä enää järky syyttävistä sanoista.

Annan kaiken virrata eteenpäin,

kunhan olet siinä vieressäni.

Lähellä,

sellaisella etäisyydellä,

että voin kietoutua sinuun.

Takertua tuhanneksi vuodeksi.

Kasvaa kiinni,

hukkaamatta itseäni.

Must tuntuu siltä, että elän. Kevät ja kaikki ikävät asiat, ainakii suuremmaks osaks vaa katos johkuu pois. Tuskaisuus ja pelko on poissa. En enää iltasin itkeskele ilman syytä, pystyn olee rauhallinen, ilman stressii. Kai oon jotenkii taas vähä vahvempi, luulisin. Tosissani pelkäsin, että masennus-rotta on tekemmässä comebackin, mut ei. Ei enää ikinä. 

Oon luopunu lepsuilusta. Enää en aamusin jää sängyn pohjalle makaamaan, jos tuntuu väsyneeltä tai ei innosta. Nousen vaa ylös ja meen kouluu. Aina koulupäivän jälkee huomaan, että mulla olikii taas ihan törkeen hauska päivä. Johtunee meijän upeesta luokasta ( love ya guys ❤). 

Hetkellinen epätoivo on poissa. Taas opin vähä uutta itestäni ja osaan olla kokonaisempi ihminen. Ja huomasin kuinka paljon oloa helpottaa ku vierellä on joku joka yrittää ymmärtää, kuuntelee ja antaa käpertyä syliin pieneksi kun on paha olla. 

Unimaailman paluu

Vihdoin ja viimein, noin viiden vuoden jälkeen unet on tullu takas. En oo nähny pitkään aikaan muuta kun satunnaisii painajaisii ja nyt oon saanu nauttii pari viime yötä oman mielikuvitukseni tuotoksista, unista.

En muistanukkaa kuinka mukavaa on nähdä unta. Se on jotenki rauhottavaa, tietää että nukun rauhassa ja uni on syvää kun nään unta. Ei enää painajais helvettiä tai vastaavaa vaan unta. Ei niissä oo tähä mennes ollu mitään järkee mut oon ilonen ja onnellinen, että unet on tullu takas.

Ennen halusin nähä unta, että joku ees tuntus hyvältä ku elämä tuntu olevan ankeeta ja kamalaa, mutta nytten miun oikea elämä on unelmaa, täydellistä ja turvallista. Unet on kanssa samanlaisia, mukavia, täysin mahottomia, ei voi sellasta tapahtua oikeesti mistä nään unta. Lapsenomasia unia. Jotenkii turvallinen tunne, koska oon kuitenkii koko ajan lähempänä täysi-ikäisyyttä ( vähän päällle vuosi mut kuitenkii) vaikka tiiän, etten koskaan tuu kasvamaa kokonaan aikuseks, oon kuitenkii sen verran lapsellinen ja haluunkii olla.

Ja unet on samalla muistoja, pari yötä sitten sain nähä ja muistaa yhen päivän miun lapsuudesta, aamulla oli niin hyvä olla. Aikasemmin jos oisin sen saman unen nähny oisin ollu itkunen ja voivotellu ku se oli "vaan" unta, nyt olin ilonen ja onnellinen siitä unesta. Musta tuntuu kanssa, että se kun pystyn taas näkemään unta on merkki siitä, että mieli alkaa palautuu täysin normaaliks ja ajatukset alkaa rauhottumaan.

Aika avata suu

Sinnittelin, pyristelin ja räpiköin. Selviin, kyl mä selviin. Ihan ite, yksin. Pystyn tähä, ei oo paha. Oon vahva. Mutten tarpeeksi. Ajattelin, ettei mun tarvis enää ikinä avata suutani kenellekkää "ammatti ihmiselle", mut ens torstaina mulla on aika koulupsykologille. Oon pettyny itteeni mut samalla ylpee, että tajusin näinkii äkkii, että apu ei ois pahitteeks. Silti tuntuu oudolta, kuitenkii liian tutulta tämmönen. Vaikka mikään ei oo enää samallalailla ku vaikka vuos sitte. Pystyn välittämään, mieli ei oo ihan kokonaa semmonen "ihan sama, mitä välii, ei kiinnosta" vaa tunteet on tallella. Silti oon vetämätön, valintojen ja päätösten tekeminen tuntuu haastavalta. Nukkuminen on vaikeeta, painajaisia, ei tietoo siitä onko hereillä vai nukkuuko. Saatan alkaa itkemää ilman mitä syytä. Itken hetken ja sitte vaa rauhotun. Pahaa oloa, pyörryttää, ahistaa, tuskanen olo, oon taas muuttunu ihan yli pelokkaaks. Säikähän pienintäkii asiaa. Ruokahalua ei oikeestaan ole. En haluais oikee tehä mitää, muuta ku vaan olla. Tuntuu, että melkein kaikki on liikaa vaadittu. Pelottaa, että tää menee viel pahemmaks. Pidän kynsin ja hampain kiinni, etten enää vajoais yhtää syvemmälle.

Onneks miulla on ihminen, jolle voin sanoo ja kertoo kaiken. Sellanen, joka ei säiky pois. On siinä lähellä, tukee parhaansa mukaan. Saa hymyn mun kasvoille, vaikka kukaan muu ei sais. Jaksaa sanoa ne samat asiat monta kertaa, koska tietää, että ne helpottaa mun oloo.

Sitä vaan, että oon tosi väsyny.
Mut jaksan, koska haluun.
En sen takii, että ois pakko.

Happy Birthday My Dear Blog !

Tänään (periaatteessa huomenna) miun rakas blogini täyttää vuoden! En oikee osaa hahmottaakkaa kuinka paljo miun oloa tän kirjottaminen on helpottanu. Kesti tosin pienoinen tovi, kunnes viiltely ja ylimääräset lääkkeet vaihtu kokonaa kirjottamisee. Kirjottamisesta oli muodostunu pikku hiljaa miulle ahdituksen helpottaja, paheet jäi pois.

Alkuperäinen "Elämän päätepysäkillä"-nimi vaihtui jokin aikaa sitten nykyiseksi (There Is Hope ♠) En enää nähny syytä synkistellä turhaan, joten vaihdoin nimen ja muutin ulkoasua.

Eli blogi on muuttunu ja samoin mie, yllätys,yllätys. Päätin aluksi, etten piilota mitään tekstejäni. En mitään. Toisin kävi, piilotin sen kaiken minkä halusin unohtaa. Hautasin ihmisuhdesotkut,ainakin suurimman osan luonnoksien sekaan.

Muistan kuinka suunnittelin kauna blogien alottamista. Osaisinko mie, uskaltaisinko, kehtaisinko, oisko pokkaa? Kyllä, kyllä, kyllä ja oi kyllä. Kevät on aina pahinta aikaa ja sen takia syttyi kipinä blogii. En oo ollu mitenkää kovinkaa aktiivinen omasta mielestäni, mut itselleni tavallaa tätä kirjotan vielkii, että luovuus pääsee jotenkii valloillee ja mieli pysyy virkeenä, sekä edelleen puran ajatuksiani ja ahistusta, jos sitä satunnaisesti pääsee sisääni kertymään.

Kauan pyöritin teksteissä menneitä asioita, synkkää ja ikävää massaa vyöryi kirjaimien muodossa tänne. Vertailin vuoden takasia tekstejä siihe mitä myöhemmät kantaa sisällään ja ero on syntyny. Positiivisempaan suuntaan mennään. Useimmiten kylläkin kun kirjotan se on deeppiä shittiä, mut ei voi minkään. Kun kirjottamisen halu syttyy, ni sormet tanssii rumbaa näppäimistöllä.

Kiitos lukijoille, kun ootte olemassa ja jaksatte lueskella näitä miun  raaputuksia :) 

tästä se kaikki alkoi...

...ja jotakuinkin tälläistä se on tänään.

Pieni muutos puutos on tapahtunu :3

Kun sä katsot peiliin, mitä sä näät? Sä oot aarre hänen silmissään.

"Tuntuu niin pahalta, liikaa kilometrejä meijän välissä ja tiiän, että välimatka kasvaa koko ajan.

 Lähit alle tunti sitten ja nyt jo haluisin siut toho vieree.

 Ihan kiinni muhun. 

Haluisin kuulla sun äänen, nähä ne kasvot,

 jotka kätkee taakseen sen kaiken mitä rakastan. 

Tuntee sun huulet mun iholla, nukahtaa sun viereen, 

sun kainaloon, just siihe missä on kaikista turvallisin olla. 

Oon heikko, riippuvainen susta. 

Ei, vaan riippuvainen meistä. 

Täst kaikesta mitä me ollaan, siitä mitä me ollaan rakennettu meijän välille. 

Olo on pelokas kun tajuun, että ihan tosissani rakastan. Iso sana."

Näin mie eilen illalla kirjottelin ja pohdiskelin, edelleen pohdiskelen. Ennen ajattelin, että jos ihminen rakastaa se on heikko. Koska joku toinen merkitsee sille paljon. Rakastuminen ja rakastaminen oli pelottavaa. Se kuulosti sairaudelta, joltain tappavalta. Katoin oudosti ja halveksuvasti onnellisia pareja kaupungilla, jotka tuli vastaan. Se oli ällöttävää. Niistä ihmisistä näki, että ne on onnellisia ja riippuvaisii toisitaa. Ne hengitti toistesa kautta. Ne oli heikkoja mun mielestä.

Nyt ymmärrän, ettei se oo heikkoutta. Ei mitää sinne päinkää. Mut edellee pidän, sitä tavallaa heikkoutena. Joten oon sua varten heikko, etten työnnä sua pois. En haluu olla liian ylpee ja itsekäs, haluun pitää sut lähellä. Tiiän, ettet oo menossa minnekkään, enkä miekään oo, sie tiiät sen myös.

Kevät on hankalaa aikaa, vaikka päätin ettei se enää ois. Juuri nyt jokainen siun sanas tuntuu erityisen hyvältä, ku oot siinä vieressä ja kuuntelet, et säiky pois. Ymmärrät, välität ja pidät huolta. Mulle on aina ollu kauhee ongelma se, kuka mä oon. Oon ollu hukassa ja koko ajan kyselle iteltäni kuka mie oon. Oon tienny, että miussa on monii puolii, sellasiikii mistä en tykkää ja mistä haluisin eroo. Musta on kanssa tuntunu usein siltä, että kaikki ei nää sitä kaikkee mitä mussa on. Että ihmiset on sokeita niille mun puolille, tai että mie piilotan ne sitte muilta. Sitte sie tulit ja aloit näkemään mun jokaisen puolen. Myös ne mitä muut ei ollu aikasemmin nähny, ja ne mistä en ite tykkää. En oikee ikinä oo myöskää osannu kuulla kohteliaisuuksii, mie aina väitän vastaa, melkeimpä poikkeuksetta. Sulle en väitä vastaa. En pysty, en kehtaa, ei oo tarvetta. Kaiken mitä sanot ni uskon. En voi olla uskomatta, en voi olla kuuro sille kaikelle hyvälle mitä sanot, tunnen vaa itteni hyväks tämmösenä. Niin paljon mä luotan, uskallan, välitän ja arvostan. Haluisin muuttaa itestäni niin paljon, haluisin olla erillainen, parempi tai jotaa sen suuntasta. Mutta kun sie sanot, ettet muuttais miusta mitään, silloin mun tekis mieli väittäävastaan, inttää, olla itsepäinen, mut kuitenkii tyydyn uskomaa sen. En alota väittelyy siitä, koska tiiän koko ajan, että oisin väärässä.

Ymmärrät mua ku kiukuttelen lapsellisesti, temppuilen muuten vaa, oon hankala, oon ajattelematon, oon typerä. Koska tiiät minkä takii. Et nää asioita niin mustavalkosesti ku moni muu. Jos et tiiä koko totuutta, et keksi loppuja. Eikä sen tarviikkaa keksii, koska kaiken voin sulle kertoo, siinä menee ehkä hetki ku mietin miten asian kerron, mutta miun suusta se asia kumminkii ennen pitkää ulos tulee.