Mä meen pois.

"Kato äiti, ilman käsiä! 

Sillä tavoin minä nyt huudan,

kun syöksyn vapaasti alas mäkeä

uudella ja vittumaisella polkupyörälläni.

Antaumuksella vedän keuhkoni samalla täytee

utuista, tuttua ja rauhoittavaa savua.

Tupakka on pahasta. Niin äitini sanoi.

Hän ei enää sano mitään.

Eipä oikestaan kukaan muukaan.

En tiedä missä olen.

Puolet matkasta on tuttua.

Mutta se puoli on vielä edessä.

Yritän laskea katulamppuja.

Tämä orpo on aivan hukassa

ja kaikenlisäksi vielä humalassa.

Poljen niin kovaa kuin tällä

kaksivaihteisella paskalla pääsee.

Tämäkin on melkein sellainen kuin tahdoin.

Mutta huonompi.

Ironisesti nimetty Onniksi.

Olen hukassa.

Jossainpäin Jyväskylää.

Puhelin on sammunut noin puolituntia sitten.

En osaa sanoa.

Olen aivan yksin.

Ja tällä kertaa se ei ole vain harhaluulo.

Olen päästänyt kaikki käsistäni.

Nyt en voi muuta kuin rutistaa pyörän sarvia

ja toivoa, että osaan polkea samalla kun ohjaan."

Kysyn itseltäni saman kysymyksen kerta toisensa jälkeen : "mikä vittua sua vaivaa!?!" En tiedä. Oon hakannu päätäni liian kauan seinään. Tajunnu lopettaa vasta sitten kun olen saanut lievän kallonmurtuman. Minulla ei ole mitään. Ei enää ketään, kenelle voin kertoa kaiken. Ei faijaa, ei mutsia, ei Henkkaa. Ei mitään. Kahden kohalla olisin voinut vaikuttaa asiaan. Mutta ei. FUCK IT. Kaikki hyvä päin seinää ja paskaksi. Jotenkii pelkään, että oon alitajusesti työntäny kaikki pois miun luota. En oo ollu omaitteni ainakaan viimeiseen puoleenvuotee. 

Tänään mä tein sen taas. Sen, mikä on miulle kaikista vaikeinta heti anteekspyytämisen jälkee. Mie kävin pyytämässä apua. Häpesin itteeni silmät päästä, ku kolmantena koulupäivänä jouduin myöntämään haukanneeni ehkä hieman liian suuren palasen. Luulin, että minuu katottais pahasti. Ei mitään semmosta. Sain ymmärtävän katseen, hymyn ja lupauksen: "ei me sua tänne kouluun hajoteta. Nyt oot hyvissä käsissä. Kevennetään vähän. Lyhennetään päiviä. Pääset juttelemaan. Ja lapsi rakas, tää ei oo mitään erikoiskohtelua, eikä mitään semmosta mitä pitäis hävetä. Kyllä me susta vielä kokki tehdään". Purskahin itkuun. Ei mitään hätää? kai? On taas aika alottaa taistelu itteeni vastaan. Jos tällä kertaa voittasin koko matsin, enkä ainoostaan yhtä erää.