Joskus poltin sormeni itsekkyyteen.

Kiukkua. Vihaa. Inhoa. Pelkoa. Huutoa. Väsymystä. Hetkessä tunnen taas musertuvani kaiken alle. Mua sylettää kun ihmiset arvostelee. Sellaset, jotka ei tunne mua. Haluisin vaan huutaa ja raivota. Ehottaa sitä, että ne ihmiset laittais nää miun popot jalkaa ja kokeilis liikkuu vähä matkaa eteenpäin. Ne näkis, kuinka vaikeeta se loppu peleis on. Mut ei, oon keskenkasvunen kakara, mitä ei tartte kattoo tasavertasena. PERKELE!! 

Toisaalta, en ees haluu kertoo tarinaani. Ymmärystä ja myötätuntoo olis turha ees odottaa. Mutta joillekkin on vaan vaikee käsittää sitä, että en tuu ikinä mahtumaan siihen täydellisen maailman muottiin. En mahu siihen, en halua mahtua ja vaikka mahtusin, ni ihan vaa vittuillakseni kaikella rakkaudella en menis. Mie oon tää ja tämmönen, get used to it people!!!

Miun omat porukat on antanu miun olla just sellanen ja sen näkönen ku oon ollu ja halunnu olla. Ja se, että äiti hyväksyy miut tälläsenä on tarpeeks. Okei haluisin itekkii oppii hyväksyy itteni mut ketään muuta en rupee miellyttämää. Kukaan ei voi sitä miulta vaatii tai siihe pakottaa.

Ja se mikä saa miut eniten näkemään punasta on sana: ITSEKKYYS. Sitäkö oon? umm... Lievästi ehkä, mutta sitten ku puntaroidaan sitä siihen arvoon jonka painosena itteeni pidän tasottuu kaikki samaks massaks. Arvoa en juuri itelleni anna. Mie oon mie, ei sen enempää. Laahaan eteenpäin siinä muiden jälessä, kaukana. Jos saisin unohtaa oman olemassaoloni päiväks, haluisin unohtaa itteni toisekskii päiväks, sitte viikoks ja lopulta kokonaa.

Vedän roolii. Sitä mie teen, koska sen mie osaan. Oon koulussa erillainen, oon kotona erillainen, Henrin luona erillainen, asuntolassa erillainen. Pitää suodattaa. Pitää pitää ihmiset kaukana todellisesta minästä. Sillee kukaa ei pääse lähelle ja satuttamaan. Harva oikeesti miut tuntee. Korkeintaa kymmenen ihmistä todella tietää kuka oon. Itse en kuulu niihin kymmeneen, ainakaan kovin vahvasti.

Kaiken tän pointti oli se, että jos et tunne, älä tuomitse. Voi ku ihmiset osais olla arvioimatta ja lokeroimatta toisiaan. Joku viisas varmaan tajus, että en haluu tulla tuomituks. Heikkoutta? Ehkä. En haluu, että mua tuomitaan tämmösenä omaittenäni tai menneisyyden takia. Haluun oman pelivaran ihmissuhteisiin. Sillee, että jos joku onkii myrkyllinen miulle, voin vaa kävellä pois eikä se myrkky saa enää otetta musta. Pelkoa. Puhdasta pelkoa se vain on. 

Kiitos ja anteeksi.