Sisälläni kuohuu, mutta sinä näät silmistäni tyynen valtameren.

En osaa sanoa, että mikä tämä tämmönen tunne on. Tää on tuttu. Tää on voimakas, tää on loputon. Sisälläni palaa, joku voima huutaa. Olo on jännän rauhallinen, mutta kuitenkaan en oikein osais olla paikallani. Tunnen itteni pieneks, hyväks, mutta kuitenkin niin suureks ja mahtavas, että voisin ylittää itseni tunnin aikana noin kuusikymmentä kertaa. Voisin hajota palasiks, samassa hetkessä kasata itseni ja nauraa.

Rakensin sisääni heikon ja heiveröisen lasiperhosen. Muovailin sen huolella, värittelin, kirjailin. Se muuttuu koko ajan todellisemmaksi, kohta se osaa lentää. Olen rakentanut unelman. Ja olen siitä ylpeä.

Olen onnellinen juuri nyt, mutta vuoden päästä olen onnellinen eri tavalla. Ihan niin kuin olet nyttekin eri tavalla onnelinen kuin vuosi sitten. Ja nyt juuri tajusin myös sen, että juurikin vuosi sitten tapasin ensi kertaa ihmisen, josta tuli miulle kaikista tärkein. Koko miun maailma. Vieläkii naurattaa, ku miun mieleeni on vahvasti jääny miun ja Henrin ensimmäinen kohtaaminen, voi luoja! Tunsin itteni niin pieneks siinä hetkessä, mutta Henri oli niin ujon sulonen, että meinaa ihan punastuttaa nyttekii. Samaan aikaan, noloa, sulosta, herkkää,lapsekasta, saavuttamatonta ja niin ihanan todellista!

Laalalaalalaa, en muista enää pätkääkää siitä, mitä piti kertoa ja kirjottaa, hupsista, hukuin juuri utuiseen rakkausmaailmaani o: Eipä ole ensimmäinen eikä todennäkösesti viimenenkää kerta. Voisin ikävöidä rauhassa omaa kultaa ja lenkin jälkeen palkitsen itseni palalla suklaata, koska no suklaa? :3

ikävän kyynelistä poskella,

niistä tiedän, että rakastan.

sormenpääni palaa,

muuttuu tunnottomaksi kaikelle muulle

kun en saa sua koskettaa.