Ero sattuu ja loukkaa aina väittää ihmiset. En vielä osaa sanoa onko miulla paha olo tän eron takia vai ei. Oon hämmentyny, onnellinen, väsynyt, toiveikas, pelokas ja hyvin epävarma siitä miten elämä tulee tästä eteenpäin järjestymään. Oon pysyny kaikesta huolimatta yllättävän positiivisena ja keksiny lohduttavia ajatuksia jos oon meinannu vaipua synkkiin vesiin.
Edelleenki ku katon Esaa nään kauniin ihmisen, kenen kanssa kuljin opettavan tien. En mie pystyis tota ihmistä vihaamaan ikinä, vaikka Espi osaaki olla toisinaan helvetin raivostutta tapaus, mutta kukapa ei semmonen aina välillä olis. Esa on miulle tärkeä ja rakas, en edes halua kuvitella elämää ilman Esaa. En oo missään vaiheessa kuitenkaan katunu tätä ratkasua.
Elämässäni on nykyään uusi ihminen. Oikeestaa tapasin tämän ihmisen ensimmäisen kerran yli vuosi sitten, kun aloitin uudessa kokkiryhmässä opiskelun. Sydän alkoi jo tuolloin vetämään tuon ihmisen seuraan vahvasti. Pelästyin tilannetta, enkä pystynyt jatkamaan opiskelua uudessa ryhmässäni, vaikka kaikki tyypit ottivat miut avosylin vastaan ja heti osaksi porukkaa. Tämä uusi ihminen on järjestelmällinen, siisti ja muutenkin näiltä osin aivan erillainen kuin minä. Silti tän tyypin kanssa on helppo olla. Jaetaan monia yhteisiä mielenkiinnonkohteita, niistä suurimpana on rakkaus ruokaan. Vaikka miusta ei toistaiseksi oo tullu valmista kokkia, niin sydän vetää vahvasti keittiöön hifistelemään.
Oon yrittäny parhaani mukaan paljastaa tälle uudelle tyypille sieluni haavoja. Tiedän itse varsin hyvin, etten oo todellakaan mikään helppo ihminen. Oon monesta kohtaa rikki ja se mitä edelleen tarvitsen ollakseni ehjä on ymmärrys ja myötätunto. Oon kertonu, että tulee niitä päiviä kun en halua muuta kun itkeä ja olla luvan kanssa aivan totaalisen paskana. Kerroin, että saatan vaan ihan puskista alkaa itkeä kun tulee saatanallinen ikävä iskää. Olin hyvin yllättyny vastauksesta jonka sain kuulla "kato, mul on kaks olkapäätä, niitä vasten sä saat itkee. Sitte mä halaan sua ja saat kertoo isästäs lisää. Se ei haittaa jos itku tulee, mä otan sut syliin ja rutistan niin kovaa, että oot taas ehjä" Olin niin helpottunu. En tiedä mitään kamalampaa ku vuodattaa kyyneliä ja samalla vierellä on ihminen mikä vaan käskee olla hiljaa ja käydä takasin nukkumaan. Senkin oon kokenu ja se sattu enemmän ku yksin oleminen surun kanssa.
Eniten kiitollinen tälle uudelle tyypille oon siitä, että hän on saanu miut arvostamaan itteni enemmän. Miulla on hyvä olla pitkästä aikaa omassa nahassani. En vihaa peilikuvaani yhtää niin paljoa kun ennen. Tää ihminen on huomaavainen ja joka kerta kun lähdetään johonki hän muistuttaa siitä kuinka kaunis olen hänen silmissään miun ongelmoidessa vaatteita. Hän sanoo "daamn, sä oot taas niin kaunis" sitten mie hämmennyn ja yritän vastata "äöh, öö, hmm, ääk, sä oot homo" Mutta tää ihminen ymmärtää, etten osaa ottaa kohteliaisuuksia vastaan kun en oo niitä tottunu kuulemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti