maanantai 15. lokakuuta 2012

"sä oot onnelinen, sokeekin pystyy sen näkemään"

Oon sanaton. En ymmärrä itteeni enää yhtään. Tai ainakaan sitä ajattelutapaa mikä mulla oli ennen. Luulin ja lopulta uskottelin itelleni, että kukaan ei välitä. Nyt ymmärrän kuinka paljon musta on koko ajan välitetty. 

Tänään kävin lukiolla ja yläasteella. Näin mun vanhoja opettajia. Äidinkielen opettaja, Luova ei tunnisanu mua ensin. Kävelin Luovaa vastaan lukion käytävällä, hän katso pitkään mut ei saanu päähänsä kuka olin. Luova lopulta tunnisti miut ja tuli kyselemään kuulumisia. Siinä me oltiin taas. Tälle opettajalle on kertonu kaiken. Luova on aina kuunnellu mua. Se tuli meille uutena opettajana, mutta osasin luottaa häneen alusta lähtien. Luovan avustuksella pääsin kolmannen kerran osaston suojiin ja muutenkii auttanu ja helpottanu mun koulunkäyntii. Viimeksi kun Luova näki mut olin jo paljo paremmas kunnos, mutta nyt opettaja ei ees aluks tunnistanu mua. 

Silloin tajusin, kuinka paljo oon oikeesti muuttunu. En oo ikinä ollu niin innoissani kysymyksestä "miten sulla menee?". Hymyilin ja itkin ilosta selittäessäni siitä, että mulla on kaikki hyvin, kuinka oon onnelinen ja suurin piirtein sujut omanitteni kanssa. Se kaikki oli sanomattakin selvää, Luova vaan halus kuulla ku mie sanon sen ääneen. Näin Luovan silmissä kyyneleet. Kuka sano ettei opettajat välitä? "mä oon ylpee susta...koska osaat vihdoin olla onnellinen". KUULINKO MIE OIKEIN?! Sanoko Luova oikeesti, että.. Heräsin siihen, että nyt onnellisuus on mulle arkee. Ennen se oli vaa jotain mitä mulla ei ollu. Unelmoin siitä, että oisin onnellinen, että saisin, osaisin ja haluaisin olla. Ei oo helppoo hymyillä ku on ensin vuodattanu joka ilta kyyneliä enemmän ku laki sallii. Mie kuitenkii tein sen. 

Lähettiin viel Oonan kanssa käymään yläasteella. Oli pakko päästä näkemään ruotsinopettajaa, Annea. Siinä on maailman paras opettaja. Ykskään oppilas ei oo ikinä sanonu pahaa sanaa Annesta. Niin ku Luovakii, myös Anne on pitäny huolta musta. Anne on nähny  sen kaiken. Ei ollu osannu vaan tunnistaa mitä oli tekeillä ku masennus kiristi otetta musta. Anne syyttää itteään siitä, että mun olo meni niin pahaks. Me ollaan puhuttu siitä monet kerrat. Oon yrittäny vakuutta, että se ei todellakaan ollu Annen vika, ite mie peitin sen kaiken niin hyvin. Koputin ruotsinluokan oveen ja joku uusista seiskoista avas oven. Näin Annen istumassa opettajanpöydän takana hämmästyny ilme naamallaan. Annella ei ollu kaikki hyvin, näin myös sen heti. "onks jotaa sattunu..?", niin, toi kysymys on kuultu monesti. Hymyilin, ja kerroin, että kaikki on hyvin. Anne halas mua, rutisti niin kovaa ku pysty. Sen huomas käsien tärinästä. Anne päästi irti, ja katto ku mie vaa hymyilin, hän hymyili takasin. Sitte saatii kuulla Oonan kanssa, että Annen isä oli haudattu eilen. Kysyttii, että miks ihmeessä Anne oli töissä sitte tänään jo. "oli pakko, kun näiden kokeet, ja mie tietty unohin korjata ne ja nytten sitte.... ja sitte vielä.. ja ja ja". Olin jälleen kerran naamatusten epäitsekkyyden perikuvan kanssa.

Ja sitten vielä sain puhua pitkästä aikaa Oonan kanssa. Jokainen sana, joka tuli Oonan suusta ulos lämmitti mun sydäntä entisestään. Se nainen on tilanteiden ehdoton kuningas, hallitsee sanansa paremmin ku moni muu. 






8 kommenttia:

  1. äää miks mie en nähny sinuu? :(((

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tuun varmaa huomen taas cc:

      Poista
    2. sit sillee et etit mut sieltä jostain! hauun oikeesti nähä suuut! :))))

      Poista
  2. Oli ihana lukee tällästä, tuli itelleeki semmone jännän hyvä olo! Ja ihan tosiaa opettajat kyllä ymmärtää, oon kans huomannut sen, kun itelläänki on ollu vähän kaikenlaista. Mut ihan tosi hyvä, että sulla menee hyvin:-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jep opettajatkii on ihmisii kaikest huolimatta :---D Ja on upeeta kuulla, että miun kirjotukset herättää ihmisissä jonkuu näkösii tuntemuksii, joten kiitos hirmuisesti kommentistasii c: ♥

      Poista
  3. Mun täytyy tunnustaa jotain...
    Mä itken. Itken tälläki hetkellä, ku kirjotan tätä kommenttia ja itkin jo sillon ku aloin lukemaan tätä postausta. Jooo voi olla tyhmää, mut niin se on: mä siis itkee pillitän vieläki :D
    Mä en itke sen surun, huolen ja epätoivon takia, mitä joskus kauan sitte on tullu tehtyä. Vaan puhtaasti sen takia et: NAINEN MÄ OON AIVAN HELVETIN YLPEE SUSTA! Sä oot onnellinen. Sä oot ylpee ja varma, sä oot kaikkee sitä mitä mä en olis sillo kauan sitte osannu ees oottaa. Ja ihan vilpittömästi sen takia multa valuu kyyneleet, ku oon niiin onnellinen sun puolesta ja ylpee susta.
    Muista että sä oot mahtava ja ihan tosi tärkee mulle.<3 Voit aina kertoo jos sua painaa joku asia tai ihan mitä vaa, muista se. Oon tässä ja tuun aina olemaanki!
    Tuli nyt kyllä tosi pitkä kommentti, mut sä oot tän kaiken ylistyksen ansainnu c: <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi pieni, en vaan ymmärrä tätä kaikkee, en pysty käsittää, sitä kuinka sokee oon ollu sille, ku te ootte välittäny musta. Hävettää se kaikki, se kuinka olin itsekäs. En olis uskonu, että nään sen päivän ku oon onnelinen ja kaikki on hyvin. Oon ollu niin väärässä, en kuunnellu teitä, väitin vaan aina vastaan ku yrititte lohduttaa ja auttaa. Antakaa anteeks se ku olin niin sydämmetön :c En voi koskaan kiittää teit tarpeeks siitä, ku ootte ollu pitämässä mua pystyssä ♥♥

      Poista
    2. Sä olit sillo rikki, nyt sä oot ehjä. Sä olit sillon "sairas",, mut nyt sä oot parantunu. Sulla ei oo enää mitään syytä pyytää anteeks sitä mitä on tapahtunu,, koska nyt on kaikkein tärkeintä vaan se että sä oot vielä siinä ja että sä oot nyt täysin erilainen ku sillon ennen.
      Ei oo mitään välii kuinka monta viiltoo sulla on sun ranteessa,,, se vaan muistuttaa siitä että sinne ei enää kannata palata.
      Ja kyll mä oon ainaki aina tienny et sä välität, vaikka et sitä sillon pystyny sanomaan tai näyttämään(: <3

      Poista