Miksi?

Miun sisällä möngertää omituinen tunne. Miulla on ikävä. Siun typeriä juttuja ja lapsellista läppää. Siun ääntä ja silmiäs, mihin osasin joka hetki hukkua vaan enemmän. Pokemonmaratooneja ja iltateehetkiä. Tulit miun elämään yllättäen. Siun lähellä oli hyvä ja helppo olla. Ymmärsit tuskaa mitä elin. Sain löytää itteni siun vierstä nukkumasta melkein joka ilta. Maailma olis voinu loppua siihen, se ei ois haitannu. Joka hetki siun lähellä oli puhdasta onnea. Uskalsin itkeä ku olit lähellä, sie jaksoit kuivata kyyneleet. Päästinkö mie siut liian lähelle ja liian nopeesti? Voi kuinka olisinkaan onnellinen, jos saisin siut takasin miun elämään. En minä tiedä oltiinko me yhessä vai ei. Mitä se ikinä olikaan, se oli hyvä niin. Sen aikaa mitä se kesti. Eniten tahtoisin tietää, mihin se kaikki loppu? Mutta en uskalla kysyä. En tiiä mitä me oltiin siun mielestä. Olinko siulle taakka, mitä jouduit kannattelemaan? Etkö kuitenkaa kestäny minua kaikkineen ongelmineni? Tahtoisin siun huomaavan, että oon päässy ylöspäin. Tahtoisin teehetken kanssasi. Mutta kun mie en vaan uskalla kysyä, tahtoisitko enää ees nähä. En tiedä tällä hetkellä siun elämästä suurin piirtein mitään. Ei olla ees törmätty Kuokkalan sillalla, niin ku ennen. En ees tiiä, teinkö mie jotain väärin vai alkoko meijän juttu ahdistaa siua. Kaikki meni kuitenki aika vauhdilla. Vai oliko meillä edes mitään? Vai leikitkö sie vaan miulla? Sitä en oikeestaan jaksais uskoa, olit kuitenkii niin kiltti ja kohtelias. Lokakuussa sie kuitenkii teit katoamistemppus, mutta miksi?

Kirjaimia.

Kirveleviä kyyneleitä vierii pitkin poskea.
Ne kulkevat tuttua uomaa.
Aivan kuin se olisi vuosin mittaa hioutunut ihonii,
vähintään ikuisuudeksi.


Hiljainen huuto.
Sen äänetön kipeä.
Eikö kukaan nää?
En jaksa enää kiivetä.

Tahtoisin toivoa.

Mutta minulle se on vain sana päiväkirjan sivuilla,

toistamassa itseään.

Huutamassa, kuinka kaikki tekeekään kipeää.

Minä ja minun lasimaailmani.

Ei kai muuta elämääni mahdu.

Ei toivoa.

Ei kosketusta.

Ei mitään, minkä voi päästää itsestään pois.

Paitsi tupakan savua.

Sen voi puhaltaa pakkasilmaan aamuyöstä t

                                                                      a 

                                                                          n

                                                                        s

                                                                     s

                                                                       i

                                                                          m

                                                                               a

                                                                           a

                                                                             n.

Löysin sisältäni kohdan.

Sellaisen mikä oli ennen katumuksen koti.

Tänään piilotan sinne kaiken, mitä en jaksa käsitellä.

Se on tunteideni roskakori.

Miksi ei kukaan voisi sitä tyhjentää puolestani?

Minäkö laiska?

Enhän suinkaan ole mitään tehny.

Ironian raskaspainisarja ja sekavia oravia takapihalla.

Ne leikkivät kuin ihmiset toisillaan.

Jahtaavat, niin kuin ajatukseni tasapainoa.

Väsyvät, niin kuin minä jossitteluun eli eivät ollenkaan.

Jyväshyvänkylän karvakorvani.

Nyt mie tahtosin kertoa vähän näistä immeisistä, jotka miun elämässäni täällä "pohjosen jänkhällä" pyörii. Tosiasiahan on se, että nää ah, niin vammaiset apinat on tukenu ja kuunnellu miun rutkutusta aina ku on tarvinnu. Tsempannu ja potkinu perseelle. Saanu miut uskomaan, että kyllä se aurinko paistaa tähä miunki risukasaan.

Elikkäs, alotellaan vaikka Juliasta. Julia aka Culia aka Vaimo. Tuo mystinen Juvan ihme oli miun eka kämppis. Kauhulla odotin mikä rutkale sieltä tuloo, mutta puolentunnin höpöttelyn jälkee myö lährettii kesällä kohti uimarantaa ja myöhemmin Amarilloo. Siitä lähtien ollaan oltu ku paita ja perse. Juotu iltateetä, itkety elämän kurjuutta ja viskelty niitä kuuluisia kirveitä sinne vielä kuuluisampaan kaivoon. Naurettu tindermatcheille ja haukuttu miehet alimpaan helvettiin. Pirireivattu pikkutunneille asti, vaikka puhuttiin kolme bileiltaa edeltävää päivää, että "tänään kyllä ei olla kauvaa". Julia oli se joka repi miut ylös aamusin ku vielä tässä asusteli. Vaikka vaimoke on nyt kauempana niin silti meijän ryhmächatti huutaa monta kertaa päivässä, kun alkuperänen Polttolinjan poppoo raportoi päivän kulustaan.

Seuraavana lavalle astelee Jesse aka Jekke aka Jessie Kei. Elikkäs miun rakas ja hermoja raastava naapurini. Jesse on samalla tiskari, kokki, tietokoneenkorjaaja, polkupyöräteknikko sekä virallinen baarista kotiin kantaja. Omituinen kikkailija, joka asentaa aina maitotölkkiä vessan oven kahvaan, kun tekee lähtöä kotiin iltakaakaon jälkeen. Jessen noin kymmenen metrin kotimatka kestää suurinpiirtein ainakin vartin. Välillä jopa puolituntia. Sillä pojalla on aina asiaa, usein kylläkin ilman mitään järjellistä sisältö. Jesse on vähä semmonen isoveli-tyyppinen ratkasu. Epätoivoisesti se aina yrittää miun päähän takoa järkeä, mutta minähän en insinöörin roikaleita kuuntele! Vaikka mie oon se kokki, niin Jesse hoitaa yleensä tuon ruokapuolen ja tiskaamisen. Lahjottavissa helposti riisimurokakuilla. Toimii aina!

Sitte otamme käsittelyyn ihanan ja vaatimattoman kirkkotyttöni Pauliinan aka Paukun aka pyhäkoululaisen. Pauliina on kerran lintsannu koulusta, muttei kertaakaan pyhäkoulusta! Tuo siro, pieni ja kaunis paukkaus pitää sisällään jotain vielä kauniinpaa. Pauliina on aluksi rauhallinen, mutta tuon moottoriturvan kanssa kun tutustuu paremmin ei tylsää tai hiljaista hetkeä ole tulossa. Paukku vois pitää puolentunnin luennon asiasta mistä ei tiedä mitään. Ja ainakin kahentunnin seminaarin kangkaista. Pauliina on huomaavainen ja pirteä ilmestys. Eilenkin töitten jälkeen tämä enkeli olis minnuu vastassa kuuman take-a-way laten kanssa. Kuinka pieni juttu, mutta olin hyvin otettu ja onnellinen! Pauliina sanoo aina ja kaiken suoraan. Kyseenalaistaa miun töhöily ja kysäsee, että onko nyt järkevää. Yleensä ei ole. Tätä marakkatia mie yllättävä kyllä kuuntelen. Paukku on vanhojen mummojen unelmanaapuri ja jokaisen anopin märkäpäiväuni. Kuulostipa härskiltä :D

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä on Joonas aka Juunas aka Kristo. Tutustuin tähän ihanan lapselliseen ja aitoon ihmiseen todella omituisesti. Joonaksen frendi tuli iskemään minnuu ja Vaimoa Passionissa, pyys tulemaan Escapeen. Pyörähettiin Gigglinissä ja suunnattiin Esciin. Joonaksen kaveri muistutti lähinnä örkkiä, joten liimasin itteni Joonaksen kylkeen kiinni kun istuttiin poikien pöytään. Tuosta illasta lähtien tämä hyperaktiivinen salmarisieppo on kuulunu miun elämään. Myö spottaillaan Joonaksen kanssa hyviä pyllyjä ja keskustellaan siitä, kuinka naiset on perseestä. Joonas on ylikiltti ihminen. Tämän hyväsydämisen höppänän pitäs välillä ajatella itseään ennen muita. Joonaskin on saanut hyvän siivun miun itsesäälistä ja epätoivosta. Istunu miun vieressä ku oon itkusena irjotellu työhakemuksia ja tullu keskellä yötä morsovahdiksi tai varmistamaan, ettei sarjamurhaaja murtaudu tänne sillä välin ku oon suihkussa. Joonaksen kainaloon on hyvä käpertyä kun itkuttaa, siltä löytyy aina lohduttavia sanoja. Omituisinta on ehkä se, että mie nään Joonaksen vähän ehkä tyttömäisenä poikana ja Joonas miut poikamaisena tyttönä. Itseasiassa tämä omituinen rutjake on tainnut joskus sanoa, että näkee miut ennemmin henkisesti miehenä :D


Tässä olis tämmöstä settiä! En mie täältä tunne paljoa populaa, mutta laatu korvaa määrän. Mie käyn nyt makkoomaan ku huomenna on lähettävä liikkeelle kasin aikaa aamulla ja paluu kotiin on ysin jälkeen illalla. Pitkä päivä tiedossa, mutta onneks näille marakateille voin siitä avautua huoletta!

Epäreilua? Onnellisuutta? Jos kuitenkin vain elämää.

Löysin käsiini tekstin, jonka kirjoitin eräälle keskustelupalstalle 2013 lokakuussa. Sitä kirjoittaessani olin hädissäni ja epätoivoinen. Olin pari päivää aikasemmin käyny kattomassa iskää puolenvuoden jälkeen. Kirjotin siihen tekstiin niin selkeesti ku vaan osasin ja kykenin iskän tilanteesta, ilman mitään panostusta syvällisyyteen tai kauniiseen kirjoittamiseen. Kuitenkin siitä kirjotuksesta sain saman kauhun päälle, kun mitä miulla silloin oli. Muistan sen pelon ja tietämättömyyden tunteen. Nyt vasta alan hahmottamaan sen kaiken mitä tapahtu, kun ei tarvii enää huolehtia ja pelätä. Ihan niin ku miul olis ollu koko ajan käsissä valokuva mistä oon tapittanu vaan yhtä kohtaa ja nyt pystyn kattomaan sitä samaa kuvaa kauempaa ja näkemään kaiken selkeemmin.

Oudoksun edelleen sitä tosiasiaa, että oon pelänny ihan pienestä lapsesta asti iskän menettämistä. Se tuntuu aivan helvetin karmivalta. Ja nyt jos totta puhutaan niin se, että miulla ei ole enää iskää tuntuu aivan saatanan epäreilulta. Mikään ei oo ikinä tuntunu niin kohtuuttomalta. Sen jälkeen ku iskä kuoli mie oon ollu katkera pienille lapsille mitkä on isien kaa kaupassa. Oon alkanu itkemään ku oon nähny jonkun vaaleetukkasen suloisen pienen tytön isänsä harteilla keikkumassa. Oon ollu katkera ja siinä määrin suomalainen sisältäpäin, että oon ollu kateellinen muiden onnesta. Nyt kuitenki oon päästäny siitä irti, onhan tässä jo aikaa kulunukkin, kohta vuosi. 

Oon siirtyny ajatuksiin "miksi minä?" ja "miksi minulle?". Kai mie sitä jo silloin päässäni pyöritin ku kuulin iskän sairastuneen, mutta se jäi sivummalle kun oli muuta murehdittavaa ja pelättävää. Tästä päästäänkin ajatukseen mitä oon miettiny enemmän ja vähemmän. Onko onnellisuudella tasapaino? Onko onnea ja onnellisuutta aina maailmassa saman verran? Välillä miulla, välillä siulla joka luet tätä ja välillä sillä kissamummolla mikä voittaa lotossa? Onko jonkuu toisen ihmisen onnellisuus arvokkaampaa kun toisen? Ja kuka ihme sen päättää onko? ja jos on, niin minkä takia? Jos onnellisuus on semmonen kuuma peruna mikä heitetään aina siun käsiin välillä. Kaikki haluu sen, jahtaa sitä. Mutta kuitenkaa ei pysty pitämään sitä itellään kauaa, koska se polttaa käsiä vähän ajan kuluttua. Vaikka se kylläkin jäähtyis jossain vaiheessa... Voi hitsi, ois pitäny kokkina tietää, että potut jäähtyy. 

Ja sitten taas ku on kuitenki hirmu helppoo olla onnellinen. Mie olin tänää onnellinen, kun ootin linkkiä ja linkistä juos kuski ulos kun olin tiputtanu linkkikortin maahan. En kuullu mitä se sano, ku miulla oli napit korvissa, se vaan nappas minuu olkapäästä, osotti maahan ja hymyili. Olin onnellinen. Sitten kun miun linkki tuli oli samaan linkkiin menossa vanhempi rouva kauppakasseineen ja matkalaukun kanssa. Kysyin rouvalta passaako jos hieman avitan sen matkalaukun kanssa. Rouva siitä suuresti ilahtui. Oon aika varma, että tuo rouva oli onnellinen myös. Minä olin onnellinen ja tein jonkuu muunki onnelliseks. Nyt ku mietin, niin miun onnellisuuden tasapaino- teorian mukaan minun onneni oli joltain pois ja nyt miusta tuntuu kamalalta. 

Ja sitten entäs kiitollisuus? Voi, voi kun pienellä ihmisellä on taas onnellisen surkeita ajatuksia koko pää täynnä. Voiko onnellisuuden ja kiitollisuuden rinnastaa toisiinsa? Mie olin tänään aamulla onnellinen ja kiitollinen ku Pingviini vei miut kouluun, vaikka myöhästyinki vähäsen, hupsista saatana... Oon kiitollinen monista asioista ja onnellinen kanssa. Loppupeleissä oon menettäny tässä elämässä aika paljon. Oon oppinu arvostamaan asioita erillailla. Miulla on oma kotia ja rahaa ruokaan, muuhun ei sitte oikein enää olekkaan. Mutta oon suht terve, miulla on välit kunnossa äitin kanssa. Loistavia, ihania ystäviä täällä ja Kausalassa, oikeestaan siellä sun täällä. Olen kylläkin semmonen ihminen joka haluais kaiken mulle nyt heti.

Oon just nyt tosi hämilläni omasta ajatusmaailmastani. Kuinka ristiin kaikki nyt menee. Tunnen itteni vähän hölmöks ja myös itsekkääks ja pahaks, koska oon onnellinen vaikka iskä on lähteny. Ei mitään käryy miks mie aattelen silleesti. Voi piru.

Jospa nyt kuitenkin vaan päätyisin semmosseen lopputulokseen, että ehkä tää kaikki onkin vaan elämää. Voin tehä asioista vaikeita tai sitte voin tehä niistä helppoja. Voin olla onnellinen ilmasesta teepaketista ja bussikuskin hymystä. Voin olla siitä myös kiitollinen. Voin nähdä tänään kaikessa jotain kaunista, onnellisuudessa, loskaisessa maassa ja ikävässä. Tanssia pää pilvissä. Jospa itkenki vasta huomenna, tänään ei tunnu siltä, että itkuttais yhtään.

Nyt voisin lähteä etsimään kauniita asioita ulkoonta tai oikeestaan Pingviinin autosta mahdollisesti. Kiitos sille joka löys tästä jonkuu pointin tai edes vaivautui lukemaan loppuun asti. 

Pusi, pusi!

"lol, sä oot ihan perseestä!"

Oon nyt tuijottanu tätä koneen näyttöö tunnin tai pari. Oon myös aika varma, että miun vasemmassa reidessä on palovammo tän kuumana käyvän kannettavan takia, grrr... Mutta saatana vittu. 

Oon miettiny, miten jotkuu ihmiset on vaan niin pelottavan kiehtovia. Ne on ku huumetta, et oikein tiiä onko se ihminen hyvä vai paha, mut sinnuu ei kiinnosta, haluut ottaa selvää. Oot koukussa, riippuvainen. Miun elämässä on nyt hetken aikaa pyöriny tämmönen mystinen, mutta jollain tapaa hyvini tuttu ihminen. Vittumainen, ärsyttävä, lapsellinen, mutta kuitenki ihan suunnattoman viisas. Sovitaan vaikka, että käytetään hänestä nimitystä Pingviini. Oon ollu Pingviinin seurassa oma vittumainen itseni. Ei oo mitään mitä en vois sanoa, ei tarvi pelätä, että tää tyyppi loukkaantuis mistää, koska Pingviini tietää, etten sano niitä asioita pahalla. Eikö vittuilu olekkin välittämistä? Mie en osaa sanoo mitä tää on. Joskus minuu vituttaa Pingviinin jutut aivan saatanasti, mut en osaa olla vihanen. Kihisen vähän aikaa kiukusta ja muistutan äkästä tunturisopulia ja kaikki on fine.

Viikonloppuna kävimme hieman humaltuneessa olotilassa keskustelun...

Pingviini: "Tiiätkö, et sä voi olla oikeesti aina noin äkänen, et sä oikeesti vaan voi olla!"

Minä: "no, no, no, en mie kyl oikeesti ookkaan. Oon vaa vähä tämmönen, omituinen. En miul oikeesti oo mitää hajuu kuka oon"

Pingviini: "joo, ei mitään. Ei siinä oo mitään vikaa. Jos et oo huomannu ni oon tässä vaikka just melkein löit miulta silmän mustaks. Tiiätkö miks?"

Minä: "oikeestaan ei mitään helvetin hajua..."

Pingviini: "sä oot perseestä, sä oot melkee koko ajan äkänen, sä oot oikeestaa aivan vitun vajaa ihminen, mutta se ei häiritse mua milläänlailla. Tiiän, että sussa on jotain muutaki. Jotain semmosta mitä muut ei ehkä tajuu"

Minä: "väitätkö sä saatanan lurkki, että miulla on ebola!?!?"

Pingviini: "todistin juuri pointtini..."

Sinä siellä jossain, muistatko vielä?

Hei muistatko ku istuttii kesällä Lidlin pihalla? Naurettiin ja sekoiltiin. Ymmärrettiin toisiimme ja meillä oli yhteinen, kiero ja omituinen huumorintaju. Pitkät facebook-puhelut ja kuinka vihasit sitä, ku miulla oli aina pipo päässä. Katottiin samoja stand up- pätkiä monta kertaa ja jaksettiin aina nauraa niille. Olit omituinen hiippari, mitä muut katto pahasti. Pistit silmään ihmispaljoudesta. Hirveen moni ei nähny sitä, mitä mie löysin sun silmistä. Olit monelle vain joku, mutta miulle olit se joku, ketä en tuu unohtamaan koskaan. Meillä oli jotain mikä oli ystävyyden ja vähän voimakkaamman tunteen väliltä. Meijän ei tarvinnu missään kohtaa miettiä missä mennäänja mitä tää kaikki on.

Sitten tapahtu jotain. Sä muutuit. Olit niin riippuvainen. Oli se ihanaa, kun et osannu käydä nukkumaan ennen ku olit nähny miun hymyn. Et sanonu missään vaiheessa mikä oli huonosti, mutta näin kuitenkin, ettei kaikki ole hyvin. Otettiin välimatkaa. Mie löysin pojan kenen viereen käpertyy ja sie löysin tytön kenet ottaa kainaloon. Juteltiin silti, paljon. Joka päivä. Ymmärsit miun omituista nörttipersoonaani ja sitä kuinka tapitin streamiä monta tuntia putkeen. Jossain kohtaa molemmat tajuttiin se, ettei voida korvata toisiimme kenelläkään muulla. Kerroit, ettet voi olla onnelinen jos et saa nähä miua. 

Meni pari viikkoa, ettei juteltu ollenkaan. Sitten laitoit viestiä, pyysit miulta apua, sanoit, että oon ainut joka voi auttaa sua. Just sillä hetkellä en voinu soittaa siulle. Vaikka olis pitäny, olis vaan pitäny. En voi olla miettimättä, että oisitko vielä täällä miun kanssa jos oisin soittanu sen yhen helvetin puhelun. Pyysin, että laittasit viestiä seuraavana päivänä, koska just sillä hetkellä en muka voinu puhua, vaikka olis pitäny voida. Susta ei kuulunu seuraavana päivänä, eikä sitä seuraavana, eikä sitä seuraavana. Meijän viimenen keskustelu sisäls myös kysymyksen "Rakastatko sä mua? Vai sitä kenen viereen käyt nukkumaan tänä iltana?". Yritin selittää siulle, ettei meijän suhde olis toiminu. Kerroin, että välitän susta ja että rakastan sua. Se oli totuus. Mutta nyt mietin, miks ei olis muka toiminu? Silloin, mietin, mitä muut ihmiset olis ajatellu meistä. Me välitettiin toisistamme. Sen olis pitäny riittää.

Kulu viikko siitä illasta kun pyysit miulta apua. 15.11.2013, sain kuulla, että oot ottanu hengen iteltäs edellisenä päivänä. Kuinka paljon mie syytinkää siitä itteeni ja syytän edelleen. Oon varma, että olisin voinu tehdä jotain. Mutta sä työnsit miut pois. Oon varma, että tiesit miun näkevän siun läpi. Olit miun ensimmäinen ystävä jonka Porvoosta löysin. Jaksoit kuunnella miun huolii, mutta ystävä rakas, miks et maininnu, että siullakaan ei ollu kaikki hyvin? Sain vasta siun kuoleman jälkeen kuulla, että siut käytännössä koulukiusattiin hengiltä.

Tänään oot ollu hirveesti miun mielessä. Oon ikävöiny ja miettiny olisinko voinu tehä jotain. Voi Temppa mitä kaikkea jouduitkaan kestämään ja mie avuton en huomannu mitään.

Page 17 of 365.

Kirveleviä kyyneleitä vierii pitkin poskea.

Ne kulkevat tuttua uomaa.

Aivan kuin se olisi vuosin mittaa hioutunut ihonii,

vähintään ikuisuudeksi.

Pystynkö mie lupaamaan itelleni, että tänä vuonna kaikki muuttuu paremmaks? Pystysinkö vihdoin nousemaan tukevasti omille jaloilleni? Oon kyllästyny terapia-, ja lääkehelvettiin. Oon kohta räpiköiny ilman kumpaakaan parisen kuukautta. Ja oon tässä. Elossa ja toisinaan löydän itseni tilanteesta, jossa hymyilen aidosti. Veitset on pysyny visusti keittiössä veitsipölkyssä mihin ne kuuluukin. Oon oppinu, että ne on ja pysyy siinä. Se on varmaankin hyvä, uskoisin niin. Toisaalta, välillä en osaa muuta kuin itkeä ja tuntea itseni yksinäiseksi. Joku puristaa kurkusta ja repii sydäntä rinnasta.

Haluisin uskoa samaa mitä joka vuoden alussa, "tänä vuonna kaikki muuttuu". Ja niinhän joka vuosi on muuttunutkin. Välillä hyvään ja välillä huonoon suuntaan. Jos vaan löytäsin jostain sen pienensuuren voiman minkä avulla selvisin yläastevuosista. Sitä ei oo vaa näkyny, eikä kuulunu. Toisaalta löysin itteni tällä viikolla jo koulustakin. Se oli ihan hyvä, jaksoin, pystyin ja uskaltasin, viimeinkin. Löysin myös itseni baarista torstaina, selvänä ja jääveden voimalla tanssimasta. Selvisin myös perjantainakin vielä kouluun rättiväsyneenä ja perjantai-iltana vielä enemmän väsyneenä kotoa muutaman laskutunnin jälkeen. Ilokseni myös huomasin, että Jessestä muovautui miulle mahdollisesti uusi lautailutoveri. En oo ikinä nähny kenenkään oppivan niin nopeesti snoukkaamaan. Huh, huh!

Mitä jos oppisin tänä vuonna elämään? Viime vuos meni ryypätessä ja sekoillessa, enkä nyt tarkoita sellaista elämistä. Mitäpä jos tänä vuonna valmistuisin ja kiipeäisin tästä kuopasta pikku hiljaa ylös. Heräisin aikaisin, kävisin koulussa ja koulun jälkeen salilla. Kuulostaa helpolta, mutta kun se ei vaan aina ole sitä. Eniten kuitenkin toivon, että tänä vuonna osaisin vihdoin hyväksyä itseni, oppisin rakastamaan sitä olentoa, mikä minnuu aina peilistä tuijottaa.