Minä.

Nyt mie tahon taas selvittää tätä ajatusmyttyä päässäni.

Nyt kerron kuka olen tällä hetkellä.

Minä olen se tyttö, kelle maistuu turhan paljon mustikkashotit.

Aivan liikaa.

Mut kuitenkin yritän rauhottua.

Oon se tyttö, joka kiljuu riemusta ku kuulee whats upin viestiäänen.

Ja hymyilen typerästi ku viestissä lukee "10min ni oon siinä"

Oon se tyyppi, kuka luukuttuu aina musiikkia kotona ja tanssii samalla ku tiskaa.

Oon se kuka, ei osaa olla yksin.

Oon se kuka ihastuu väärii ihmisiin.

Oon se, kenellä on kamala ikävä koko ajan.

Oon se tyttö kuka hymyilee, mut on silti sisältäpäin aivan hajalla.

Oon se tyttö kuka pelkää.

Aina ja kaikkea.

Oon se, kuka ei osaa elää.

Tai edes tiedä, mitä elämältä haluaa.

Elän päiväni viien minuutin pätkissä.

En suunnittele mitään etukäteen.

Oon se tyyppi, kellä on maailman paras kämppis
ja söpö naapurinpoika Jesse.
Keiden kanssa voi juua kahvii yhen aikaa yöllä ja kattoo kissavideoita youtubesta.

Oon se, kuka väsyy helposti ja jää vaan peiton alle makkoo aamulla.

Oon se kenen elämä menee päin helvettiä.

Oon se kuka nauraa melkee koko ajan.
Mutta ku joudun olee yksin itken melkein taukoamatta.

Oon se, kenen perää pittää aina kattoo.

Oon se, kuka selviää aina.
Hyvin, huonosti tai hyvin huonosti.

Vaikka rakastaa se ei välttämättä riitä

Mä muistan sen kuinka rakastin sua enemmän ku mitään. Olit mun syy herätä aamulla ja se, minkä takii hengitin. Olit kaikki kaikessa. En haluu sua takasin, yrittää uudestaan, en haluu meitä enään. Se vaan sattuu muistaa. Oon miettiny pääni puhki, että missä meni vikaan. Mut en oo tajunnu, oikeestaa en oo ees jaksanu aatella. Oon vaan antanu olla. Se oli täydellistä, liianki. 

Mä muutuin. Vajosin, hajotin elämäni. Tiiän, että oisin auttanu viimeseen asti. Ollu tukena, mut en enää halunnu sitä. En haluu, että joudut kannettelemaan. Oot liian hyvä siihen. Kuuntelemaan miun itkua. Löytämään viiltoja joka viikko lisää. Oon ehkä paha ihminen ku tää ei enää satuta mua. Muistan kaiken. Sun äänen, hymyn kaiken. Ihan kaiken. Mut mulla ei ole ikävä. Se on ollu ja menny. Oon käsitelly tän asian läpi miun päässä niin monta kerta, mut jotenkii vaa palaan tän äärelle. Kuitenkii yritän jatkaa eteepäin menemistä. Oon onnistunukkii siinä. Ihme ja kumma.

En ees tiiä miks ajattelen tätä nyt. Oon kussu elämäni. Pitää rauhottuu. Nyt ois vähä pakko. En oo uskonu ketää, kuka on yrittäny puhuu järkee. Mut se muuttu. Yks ihminen vaan ilmesty jostain. Tiiän tasan tarkkaa, että tää tyyppi tietää mistä puhuu. Se on eläny tän kohan sen elämästä. Outo luottamus ja kunnioitus. Oon semmoin ihminen kuka oppii kantapään kautta. Nyt oon ihan tarpeeks kauan hakannu päätä seinää ja nyt tajuun, ettei se ehkä oo ollu kovin järkevää. Nyt taas hengitän jonkun kautta. Joku vois sanoo, että typerää ja epätoivosta. Mut näin on hyvä. Ku mikää ei oo varmaa,niin kaikki on mahollista.

Ei elämä helpoks muutu, vaikka sitä koittais värittää

Mä oon ontto. Tyhjä. Vajaa. Hajalla. En ketään tai mitään, kenellekkään. Luulin pari vuotta sitte, että olin yksin. Nope. Nyt mie oon yksin. Kaikki se millä oli elämää suurempi merkitys miulle on poissa. Ja ketään muuta en voi siitä syyttää ku itteäni.

Valehtelin sulle aivan helvetisti. Mut ku sanoin, etten osaa elää ilman sua, tarkotin sitä. En osaa nousta sängystä ylös. En jaksa raahautuu kouluun. En sen suuremmin kauppaankaan. Makaan peiton alla sikiöasennossa ja mietin, että onko millään mitään väliä enää.

Mut helpompi miun tän olon kanssa on olla omassa kodissa ku Kausalassa. Kenenkää ei tarvii kattoo, eikä nähä tätä. Saan olla ihan rauhassa. Itkee. Huutaa. Ei tarvi selittää kenellekkään.

Oon työntäny melkein kaikki miulle rakkaat ihmiset pois. Mietin, että miksi. Vaikka tasan tarkkaan tiiän vastauksen. Turha paino pois. Lähtemiin on aina helpompaa, mitä vähemmän pakkaa mukaansa.

Niin surkuhupaisaa. Oon kussu asiani totaalisesti. Ihmiset on varotellu, että koht oon yksin. No mutta perkele. Opin kantapään kautta ja tällä hetkellä en jaksa opetella. Oon loppu.

Mä meen pois.

"Kato äiti, ilman käsiä! 

Sillä tavoin minä nyt huudan,

kun syöksyn vapaasti alas mäkeä

uudella ja vittumaisella polkupyörälläni.

Antaumuksella vedän keuhkoni samalla täytee

utuista, tuttua ja rauhoittavaa savua.

Tupakka on pahasta. Niin äitini sanoi.

Hän ei enää sano mitään.

Eipä oikestaan kukaan muukaan.

En tiedä missä olen.

Puolet matkasta on tuttua.

Mutta se puoli on vielä edessä.

Yritän laskea katulamppuja.

Tämä orpo on aivan hukassa

ja kaikenlisäksi vielä humalassa.

Poljen niin kovaa kuin tällä

kaksivaihteisella paskalla pääsee.

Tämäkin on melkein sellainen kuin tahdoin.

Mutta huonompi.

Ironisesti nimetty Onniksi.

Olen hukassa.

Jossainpäin Jyväskylää.

Puhelin on sammunut noin puolituntia sitten.

En osaa sanoa.

Olen aivan yksin.

Ja tällä kertaa se ei ole vain harhaluulo.

Olen päästänyt kaikki käsistäni.

Nyt en voi muuta kuin rutistaa pyörän sarvia

ja toivoa, että osaan polkea samalla kun ohjaan."

Kysyn itseltäni saman kysymyksen kerta toisensa jälkeen : "mikä vittua sua vaivaa!?!" En tiedä. Oon hakannu päätäni liian kauan seinään. Tajunnu lopettaa vasta sitten kun olen saanut lievän kallonmurtuman. Minulla ei ole mitään. Ei enää ketään, kenelle voin kertoa kaiken. Ei faijaa, ei mutsia, ei Henkkaa. Ei mitään. Kahden kohalla olisin voinut vaikuttaa asiaan. Mutta ei. FUCK IT. Kaikki hyvä päin seinää ja paskaksi. Jotenkii pelkään, että oon alitajusesti työntäny kaikki pois miun luota. En oo ollu omaitteni ainakaan viimeiseen puoleenvuotee. 

Tänään mä tein sen taas. Sen, mikä on miulle kaikista vaikeinta heti anteekspyytämisen jälkee. Mie kävin pyytämässä apua. Häpesin itteeni silmät päästä, ku kolmantena koulupäivänä jouduin myöntämään haukanneeni ehkä hieman liian suuren palasen. Luulin, että minuu katottais pahasti. Ei mitään semmosta. Sain ymmärtävän katseen, hymyn ja lupauksen: "ei me sua tänne kouluun hajoteta. Nyt oot hyvissä käsissä. Kevennetään vähän. Lyhennetään päiviä. Pääset juttelemaan. Ja lapsi rakas, tää ei oo mitään erikoiskohtelua, eikä mitään semmosta mitä pitäis hävetä. Kyllä me susta vielä kokki tehdään". Purskahin itkuun. Ei mitään hätää? kai? On taas aika alottaa taistelu itteeni vastaan. Jos tällä kertaa voittasin koko matsin, enkä ainoostaan yhtä erää.