Edessäsi vaeltaa sanattomat silmät vailla valoa,
kuin etsien loputtomuuden rajoja äärettömästä.
Ei ole enää mitään ympärillä mihin tarttua.
Ei mitään, missä roikkua.
Ei mitään, mistä kiinni pitää henkensä edestä.
On tyhjyys, joka tappaa.
Tyhjyydessä on ilmaa.
Ja jo pelkästään se ilma painaa liikaa.
Sitä pitäisi vielä hengittääkkin.
Se on liikaa.
Nauru, -liikaa.
Itku, -liikaa.
Uusi päivä, -liikaa.
Ajatteleminen, -liikaa.
Elämä, -aivan helvetisti liikaa.
Näetkö nyt, mitä sokeat korvat haluavat sinun kuulevan?
Kuuletko nyt, mitä sanattomat silmät tahtovat sinun näkevän?
Jos ilman paino pienen ihmisen ympärillä liikaa,
ei mikään enää ole tarpeeksi vähän,
että sen jaksaisi kestää.
Oon valvonu kohta 54 tuntia, eikä silmät enää edes tunnu painavan yhtään mitään. Tosin silmänaluset on tummat kuin yö ja verenpurkaumat miun silmissä sopisi erittäin hyvin johonkin kauhuleffaan. En osaa sanoa miksi on taas näin helvetin paha olla. Johtuuko se syksystä? Tuliko mun jaksaminen tiensä päähän? Kuitenkin tämä olo on erillaista kuin ennen. Tunnistan masennusoireet itsestäni, koska no, se on tutumpaa miulle ku terve olo. Mutta jokin on eri tavalla nyt. Oon koko ajan todella jännittynyt. Sydän takoo rinnassa siihen tahtiin, kuin olisin menossa ekaa kertaa pitämään esitelmää luokan eteen. Kädet hikoaa ja pyörryttää. Miun ajatukset ei oo hiljaa, eikä miun ajatuksissa oikein oo enää mitään järkeä. Ei edes silloin kun oon saanu nukuttua.
Puran miun ajatuspolkuja paperille ja yritän ymmärtää miksi oon päätyny johonkin tiettyyn todella epärealistiseen päätelmään. Pääni sisällä on valtataistelu, mutta en tiiä ketkä siihen osallistuu. Se ei tällä kertaa ole hyvä vs paha, ei pimeä vs valo, eikä musta vs valkoinen. Oon niin hukassa, etten tiedä kumpi näistä kahdesta edustaa minua. Joten rivien välistä voi lukea, että onnistuin siinä taas, hukkasin itseni. Jos jotain, niin sen mie osaan vaikka unissani ja silmät kiinni.
Miun voimani on imeytynyt johonkin piiloonsa jälleen. Nukkumisen jälkeenkin pitäisi melkein levätä hetki, että jaksaisi nähdä taas unia. Tänään kun olin lähdössä psykoterapeuttini luo meikkasin itkien. Kun olin saanut toisen kulmakarvan maalattua käperryin olohuoneen karvamatolle pötköttämään hetkeksi, että jaksaisin ehostaa naamani loppuun.
Pelkään ettei koko maailman aika riittäisi siihe, että saisin kasattua itseni, minuuteni ja ajatukseni taas yhtenäiseksi paketiksi. Eikä minulla nyt varsinaisesti ole aikaa kuin kuusi päivää, sillä maanantaina alkaa työt ja palaan kuukauden tauon jälkeen ständin taa ihmisten keskelle, tosin tällä kertaa eri firman väreissä. Miten helvetissä selviän? En todellakaan tiedä. Enkä tiedä sitäkään, miksi edes ryhdyn tähän, ei kai tästä todellisuudessa voi seurata mitään hyvää. Sen kuitenkin tiedän, että jos en yrittäisi nyt katuisin sitä. Tiedän myös sen, että pelkään epäonnistumista enemmän kuin ebolaa.
Terapeuttini kanssa kuitenkin asetettiin minulle tänään kaksi tavoitetta. Minun pitää antaa itselleni lupa epäonnistua ja minun pitää antaa itseni yrittää, tehdä loppuun ennen kuin arvostelen aikaansaannostani. Hirmu yksinkertaisen kuuloista, mutta saatanan vaativaa puuhaa. Ainut ajatukseni näiden tavotteiden asettettamisen jälkeen oli, että vituiks menee ja päätin "hieman" torua itseäni siitä, että epäonnistuin tässäkin. Joten ymmärrätte varmaan, minkä takia tämä tulee olemaan vaikeampaa kuin maratooni neliraajahalvaantuneelle vastasyntyneelle.
Haluan selvitä, haluan pärjätä ja haluan parantua. Mutta kyllä se nyt vaan ankarasti vituttaa, että taas pitää olla vahva. Juuri silloin kun voimat on ihan finaalissa niin pitäs löytää tahtoa ja energiaa siihe, että ylittää itsensä ja voittaa itsensä. Niin ironista, että voin kuulla hampaattomien orvien nauravan minulle jäiset kävyt sylissään.
Lopetan tämän vuodatuksen sanoihin,
kaikki on juuri nyt liikaa vaadittu.
Ja lisään vielä, että ei perkeleen vittu saatana.
