keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Epäreilua? Onnellisuutta? Jos kuitenkin vain elämää.

Löysin käsiini tekstin, jonka kirjoitin eräälle keskustelupalstalle 2013 lokakuussa. Sitä kirjoittaessani olin hädissäni ja epätoivoinen. Olin pari päivää aikasemmin käyny kattomassa iskää puolenvuoden jälkeen. Kirjotin siihen tekstiin niin selkeesti ku vaan osasin ja kykenin iskän tilanteesta, ilman mitään panostusta syvällisyyteen tai kauniiseen kirjoittamiseen. Kuitenkin siitä kirjotuksesta sain saman kauhun päälle, kun mitä miulla silloin oli. Muistan sen pelon ja tietämättömyyden tunteen. Nyt vasta alan hahmottamaan sen kaiken mitä tapahtu, kun ei tarvii enää huolehtia ja pelätä. Ihan niin ku miul olis ollu koko ajan käsissä valokuva mistä oon tapittanu vaan yhtä kohtaa ja nyt pystyn kattomaan sitä samaa kuvaa kauempaa ja näkemään kaiken selkeemmin.

Oudoksun edelleen sitä tosiasiaa, että oon pelänny ihan pienestä lapsesta asti iskän menettämistä. Se tuntuu aivan helvetin karmivalta. Ja nyt jos totta puhutaan niin se, että miulla ei ole enää iskää tuntuu aivan saatanan epäreilulta. Mikään ei oo ikinä tuntunu niin kohtuuttomalta. Sen jälkeen ku iskä kuoli mie oon ollu katkera pienille lapsille mitkä on isien kaa kaupassa. Oon alkanu itkemään ku oon nähny jonkun vaaleetukkasen suloisen pienen tytön isänsä harteilla keikkumassa. Oon ollu katkera ja siinä määrin suomalainen sisältäpäin, että oon ollu kateellinen muiden onnesta. Nyt kuitenki oon päästäny siitä irti, onhan tässä jo aikaa kulunukkin, kohta vuosi. 

Oon siirtyny ajatuksiin "miksi minä?" ja "miksi minulle?". Kai mie sitä jo silloin päässäni pyöritin ku kuulin iskän sairastuneen, mutta se jäi sivummalle kun oli muuta murehdittavaa ja pelättävää. Tästä päästäänkin ajatukseen mitä oon miettiny enemmän ja vähemmän. Onko onnellisuudella tasapaino? Onko onnea ja onnellisuutta aina maailmassa saman verran? Välillä miulla, välillä siulla joka luet tätä ja välillä sillä kissamummolla mikä voittaa lotossa? Onko jonkuu toisen ihmisen onnellisuus arvokkaampaa kun toisen? Ja kuka ihme sen päättää onko? ja jos on, niin minkä takia? Jos onnellisuus on semmonen kuuma peruna mikä heitetään aina siun käsiin välillä. Kaikki haluu sen, jahtaa sitä. Mutta kuitenkaa ei pysty pitämään sitä itellään kauaa, koska se polttaa käsiä vähän ajan kuluttua. Vaikka se kylläkin jäähtyis jossain vaiheessa... Voi hitsi, ois pitäny kokkina tietää, että potut jäähtyy. 

Ja sitten taas ku on kuitenki hirmu helppoo olla onnellinen. Mie olin tänää onnellinen, kun ootin linkkiä ja linkistä juos kuski ulos kun olin tiputtanu linkkikortin maahan. En kuullu mitä se sano, ku miulla oli napit korvissa, se vaan nappas minuu olkapäästä, osotti maahan ja hymyili. Olin onnellinen. Sitten kun miun linkki tuli oli samaan linkkiin menossa vanhempi rouva kauppakasseineen ja matkalaukun kanssa. Kysyin rouvalta passaako jos hieman avitan sen matkalaukun kanssa. Rouva siitä suuresti ilahtui. Oon aika varma, että tuo rouva oli onnellinen myös. Minä olin onnellinen ja tein jonkuu muunki onnelliseks. Nyt ku mietin, niin miun onnellisuuden tasapaino- teorian mukaan minun onneni oli joltain pois ja nyt miusta tuntuu kamalalta. 

Ja sitten entäs kiitollisuus? Voi, voi kun pienellä ihmisellä on taas onnellisen surkeita ajatuksia koko pää täynnä. Voiko onnellisuuden ja kiitollisuuden rinnastaa toisiinsa? Mie olin tänään aamulla onnellinen ja kiitollinen ku Pingviini vei miut kouluun, vaikka myöhästyinki vähäsen, hupsista saatana... Oon kiitollinen monista asioista ja onnellinen kanssa. Loppupeleissä oon menettäny tässä elämässä aika paljon. Oon oppinu arvostamaan asioita erillailla. Miulla on oma kotia ja rahaa ruokaan, muuhun ei sitte oikein enää olekkaan. Mutta oon suht terve, miulla on välit kunnossa äitin kanssa. Loistavia, ihania ystäviä täällä ja Kausalassa, oikeestaan siellä sun täällä. Olen kylläkin semmonen ihminen joka haluais kaiken mulle nyt heti.

Oon just nyt tosi hämilläni omasta ajatusmaailmastani. Kuinka ristiin kaikki nyt menee. Tunnen itteni vähän hölmöks ja myös itsekkääks ja pahaks, koska oon onnellinen vaikka iskä on lähteny. Ei mitään käryy miks mie aattelen silleesti. Voi piru.

Jospa nyt kuitenkin vaan päätyisin semmosseen lopputulokseen, että ehkä tää kaikki onkin vaan elämää. Voin tehä asioista vaikeita tai sitte voin tehä niistä helppoja. Voin olla onnellinen ilmasesta teepaketista ja bussikuskin hymystä. Voin olla siitä myös kiitollinen. Voin nähdä tänään kaikessa jotain kaunista, onnellisuudessa, loskaisessa maassa ja ikävässä. Tanssia pää pilvissä. Jospa itkenki vasta huomenna, tänään ei tunnu siltä, että itkuttais yhtään.

Nyt voisin lähteä etsimään kauniita asioita ulkoonta tai oikeestaan Pingviinin autosta mahdollisesti. Kiitos sille joka löys tästä jonkuu pointin tai edes vaivautui lukemaan loppuun asti. 

Pusi, pusi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti