Miksi?

Miun sisällä möngertää omituinen tunne. Miulla on ikävä. Siun typeriä juttuja ja lapsellista läppää. Siun ääntä ja silmiäs, mihin osasin joka hetki hukkua vaan enemmän. Pokemonmaratooneja ja iltateehetkiä. Tulit miun elämään yllättäen. Siun lähellä oli hyvä ja helppo olla. Ymmärsit tuskaa mitä elin. Sain löytää itteni siun vierstä nukkumasta melkein joka ilta. Maailma olis voinu loppua siihen, se ei ois haitannu. Joka hetki siun lähellä oli puhdasta onnea. Uskalsin itkeä ku olit lähellä, sie jaksoit kuivata kyyneleet. Päästinkö mie siut liian lähelle ja liian nopeesti? Voi kuinka olisinkaan onnellinen, jos saisin siut takasin miun elämään. En minä tiedä oltiinko me yhessä vai ei. Mitä se ikinä olikaan, se oli hyvä niin. Sen aikaa mitä se kesti. Eniten tahtoisin tietää, mihin se kaikki loppu? Mutta en uskalla kysyä. En tiiä mitä me oltiin siun mielestä. Olinko siulle taakka, mitä jouduit kannattelemaan? Etkö kuitenkaa kestäny minua kaikkineen ongelmineni? Tahtoisin siun huomaavan, että oon päässy ylöspäin. Tahtoisin teehetken kanssasi. Mutta kun mie en vaan uskalla kysyä, tahtoisitko enää ees nähä. En tiedä tällä hetkellä siun elämästä suurin piirtein mitään. Ei olla ees törmätty Kuokkalan sillalla, niin ku ennen. En ees tiiä, teinkö mie jotain väärin vai alkoko meijän juttu ahdistaa siua. Kaikki meni kuitenki aika vauhdilla. Vai oliko meillä edes mitään? Vai leikitkö sie vaan miulla? Sitä en oikeestaan jaksais uskoa, olit kuitenkii niin kiltti ja kohtelias. Lokakuussa sie kuitenkii teit katoamistemppus, mutta miksi?