maanantai 30. joulukuuta 2013

Tyhjyys.

Tässä mie yksin nökötän. Sohvalla, pidellen ihan liian iso läppärii sylissä, josta on lähteny yks näppäin irti. Henrin mielestä tää on ihan kamala ja hidas vekotin, mie tykkään tästä. Tää lämmittää ja suhisee sillee, ettei oo yksinäinen olo. Mutta pelkoa ei vie täkää rakkine pois. Tää tuttu, mut kuitenkii tosi vierras vanha talo saa miut itkemää äitiä. En tiiä miks, mutta en pelkää olla missää niin paljo ku täälä. Yksin. Ei Henrin kaa pelota niin paljoo, mutta kuitenkii vähäsen.

Siinä vaiheessa ku Henri astuu ovesta ulos jään nököttämään juuri siihe kohtaa missä oon. En liiku, en uskalla. Viimeks nökötin sohvan oikean puolimmaisessa nurkassa yli neljä tuntia. Pelko lamautti. Kaikki paha ottaa valtaan. Tuntuu, että ikkunoista tuijottaa joku, tuntuu, että täälä vanhassa vaaleensinisessä talossa on joku, joka haluaa miulle pahaa. Nii ja tietysti eihän miun puhelin toimi täälä. Yllättäen.

Kuulen päässäni askeleita, jotka lähenee. Kuulen jokun hengityksen. Nään varjoja. Eikä täällä ketään ole. Tiiän sen ku näpytän sen varovasti tuohon noin tietokoneen näytälle itelleni näkyviin. Mutta en siihen usko. Ei miun päässä oo tällä hetkellä tilaa uskolle. Pelolle on, sille on aina. Tuntuu taas, etten oikee osaa muuta ku pelätä. Sehän se helpointa on? kai? En tiiä, en oo oikee mitää muuta kokeille koskaa, ku pelkäämistä.

Enkä voi kieltää Henrii mihkää lähtemästä. Ei oo vaihtoehtoo ku olla ihmisten kanssa, mikä väsyttää miua tai nököttää täällä ja pelätä. Ehkä mie joskus viel totun tähä. Opin elämää sillee, että jännitän ja pelkään suurinpiirtein kaikkea.

Voi taivas... Koska miusta on tullu tämmönen arkajalka? Ärsyttää. Pelkään jääkaappia, mikä naksahtelee. Välkkyvät valot on kanssa aika kamalia. Ulkona puhaltavaa tuultakii osaan aika taitavasti jo luulla murhamieheks. Koska mie opin olemaan näin säälittävä? Mistä tää kaikki oikee on tullu? Oon varmaan saanu jonkuu näkösii vaikutteita Nasusta? Voisin maalta itteni pinkiks ja pukee raitapaidan päälle.

Enkä oikee osaa oppii tästä ylenpalttisesta pelkäämisestä pois. Oon ihan säälittävä. Nauran jo melkein itelleni. Mutten ihan uskalla, mitä jos täällä on oikeesti joku ja jos nauraisin ni se kuulis miut? En taidakkaa nauraa. Ja ruokin koko ajan miun omaa pelkoa, miun vilkas mielikuvitus on ku steroideja miun pelolle.


Huomaa, että miun päässä on sekavia ajatuksia, joten tässä teille sekavaa tekstiä. pahoitteluni!

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Valtaisa siilikuume!

Kaiken ikävän keskellä osaan ajatella ilosempia asioita, siilejä. Oon aivan täysin totaalisesti kokonaan hurahtanut SIILEIHIN!!! Mutta vielä miulla ei oo mahollisuutta sellaista piikikästä matoimuria kaveriksi ottaa :( Oon asuntolassa,eikä muutenkaan ois varaa piikikkääseen kämppikseen. Mutta jonain päivänä miulla sellanen on, sen oon itelleni luvannu :3

Saatan selata päivät pitkät toinen toistaan sulosempia siili kuvia. En kestä niiden söpöyttä! Välillä pääsee itku (noloooo!!) mutta kun niin kovasti haluisin oman siilivauvan! Oon lukenu noista laktoosi- ja viljavammasista (keliakia ja laktoosi intorelanssi) piikkipalloista niin paljo. Haluun tietää niistä vähintää kaiken, ennen ku semmosen syliini saan ja siitä öllöstökistä tulee sitten maailman onnellisin siili päällä maan! 

Ja kaiken lisäksi seuraan Darcy-siiliä Instagramissa (DarcyTheHedgehog) , ouh, God! Miten niin pieni otus voi olla niin sulonen! Cant help it, oon ihan hurahtanu noihi piikkipalloihin :3

Ja en aijo säästääkään teitä tältä sydäntä särkevältä söpöyden määrältä!



Darcy

darcy

Darcy





   ^--- tää kuva on siili yhdistyksen sivuilta, tuon värisen (suklaa) siilin tahtoisin niiiin paljon!!


Tämmössii, aattelin vähä piristää itteeni tässä samalla ja vauhkota vähän siileistä, purrr <3

maanantai 16. joulukuuta 2013

Totuuden hetki.

Ehkä on korkee aika myöntää tosiasiat. Mie en selvii. En jaksa. En pysty. Oon loppu. Ollu jo kauan. Väsymys painaa mua kasaan. Eikä nukkuminen auta. tai no auttais jos pystyisi nukkumaan. Mutten pysty. Sain viime viikkolla uuden synonyymin sanalle pelko ja se sana on unihalvaus. Luulin, että oon tulos hulluks. Mut sitte selvis, että kysyyssä on unihalvaus. Viime tiistain jälkeen oon nukkunu yhtenä yönä enemmän kuin kaksi tuntia.

Pelko on liian suuri. Kaikkea kohtaa. Tänää sain päivällä paniikkikohatuksen ja heräsin Sokoksen lattialta ku joku myyjä herätteli mua. Se oli jo soittamassa ambulanssia, mut selitin hätäsesti jotain ja juoksin sieltä pihalle. Siel oli liikaa ihmisiä. Joka paikassa on. Koulussa, kaupassa, matkahuollolla, asuntolassa. Kaikkialla paitsi kotona. Oma sänky Kausalassa on tällä hetkellä turvallisin paikka maailmassa tai oman kullan kainalossa. En pysty muuhunku pelkäämään taas. Yritin jälleenkerran olla vahvempi ku mitä oon. Hajotin itteni. Nyt kasaamin on taas paljo vaikeempaa. Sirpaleita on enemmän ja ne on pienempii ku viimeks.

Itken hullun lailla. Itku helpottaa. Itken ku kuulen Henrin äänen puhelimessa. itken ku tajuun, että Henri on liian kaukana. Itken ku oon hukannu miun pehmosiilin. Itken sitä ku mua itkettää ku se siili on hukassa. Itken ku löydän siilin.

Enää pitäs saada apua. Tai edes hakee sitä. Kyllä tiiän tasan tarkkaa mitä miun pitäs tehä ja osaan muita lohduttaa ja auttaa, ketkä on samassa tilanteessa. Periaattees, en oo mikää ketää neuvomaa, ku en ite toimi niin ku neuvon muita.

Voisin vaan kirjottaa taas koko yön. Mut tiiän, että pitää yrittää nukkuu. Mut se ahistaa vaa enemmän ku pelottaaa. Tulee kylmähiki ja koko kroppa kramppaa. Ois niin paljo mitä haluisin kertoo ja kirjottaa, ihan vaa sen takii, että saisin ajatukset selviks.


Tulipas taas sekavaa tekstii. Pahoittelen. Nyt laitan vaa läppärin pöydälle, painan pään tyynyy ja otan miun pehmosiilin kainaloo :)