Ne kulkevat tuttua uomaa.
Aivan kuin se olisi vuosin mittaa hioutunut ihonii,
vähintään ikuisuudeksi.
Hiljainen huuto.
Sen äänetön kipeä.
Eikö kukaan nää?
En jaksa enää kiivetä.
Tahtoisin toivoa.
Mutta minulle se on vain sana päiväkirjan sivuilla,
toistamassa itseään.
Huutamassa, kuinka kaikki tekeekään kipeää.
Minä ja minun lasimaailmani.
Ei kai muuta elämääni mahdu.
Ei toivoa.
Ei kosketusta.
Ei mitään, minkä voi päästää itsestään pois.
Paitsi tupakan savua.
Sen voi puhaltaa pakkasilmaan aamuyöstä t
a
n
s
s
i
m
a
a
n.
Löysin sisältäni kohdan.
Sellaisen mikä oli ennen katumuksen koti.
Tänään piilotan sinne kaiken, mitä en jaksa käsitellä.
Se on tunteideni roskakori.
Miksi ei kukaan voisi sitä tyhjentää puolestani?
Minäkö laiska?
Enhän suinkaan ole mitään tehny.
Ironian raskaspainisarja ja sekavia oravia takapihalla.
Ne leikkivät kuin ihmiset toisillaan.
Jahtaavat, niin kuin ajatukseni tasapainoa.
Väsyvät, niin kuin minä jossitteluun eli eivät ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti