Virtaavaa.

Istun suihkun lattialla halaten jalkojani. Vesi virtaa koko ajan. Se ei lopu, se jaksaa aina virrata eteenpäin ja antaa itsestään sen, mitä ihmiset haluaa. Lämpöisenä ja hellivänä se kulkee jokaista ääriviivani pitkin. Ikään kuin se halaisi minua, rauhoittaisi ja tekisi lupauksen paremmasta huomisesta. Juuri sitä mie tarvitsisin. Läheisyyttä ja turvaa. Tiiän, ettet oo liian kaukana, sillä oot tän saman taivaan alla. Sen laskelmoin rajaksi sille, kuinka kauaksi ikävä ylettää siedettävänä.

Hengitän tyynesti, minun on hyvä olla. Vaikka se on vain tämä hetki kun osaan nähdä kirkkaasti niin naurin siitä. Haluaisin niin kovasti nukahtaa siihen. Harmaalle kaakeloidulle lattialle. Antaa veden viedä virratessaan kaiken pahan ja lannistavan pois.

Kuljetan katsettani vasemmasta nilkasta reittä pitkin pysähtyen oikean puolimmaiseen kylkeeni ja siitä jatkaen vasempaan käsivarteen. Vesi kiertyy jokaisen kohtani ympärille ja valuu minua pitkin maahan. Se on kaunista, kirkasta ja puhdasta. Vesi voisi värjääntyä punaiseksi. Mieleni tahtoisi suuresti sen saavan tuon kauniin punaisen värin, samalla kirvelevän kivun, muistutukseksi siitä, että voin kulkea vielä eteenpäin. Ei tarvitse pysähtyä, peli ei ole vielä menetetty, vaikka mieleni minua siihen uskomaan huijaa.

Tyhjyys.

Tässä mie yksin nökötän. Sohvalla, pidellen ihan liian iso läppärii sylissä, josta on lähteny yks näppäin irti. Henrin mielestä tää on ihan kamala ja hidas vekotin, mie tykkään tästä. Tää lämmittää ja suhisee sillee, ettei oo yksinäinen olo. Mutta pelkoa ei vie täkää rakkine pois. Tää tuttu, mut kuitenkii tosi vierras vanha talo saa miut itkemää äitiä. En tiiä miks, mutta en pelkää olla missää niin paljo ku täälä. Yksin. Ei Henrin kaa pelota niin paljoo, mutta kuitenkii vähäsen.

Siinä vaiheessa ku Henri astuu ovesta ulos jään nököttämään juuri siihe kohtaa missä oon. En liiku, en uskalla. Viimeks nökötin sohvan oikean puolimmaisessa nurkassa yli neljä tuntia. Pelko lamautti. Kaikki paha ottaa valtaan. Tuntuu, että ikkunoista tuijottaa joku, tuntuu, että täälä vanhassa vaaleensinisessä talossa on joku, joka haluaa miulle pahaa. Nii ja tietysti eihän miun puhelin toimi täälä. Yllättäen.

Kuulen päässäni askeleita, jotka lähenee. Kuulen jokun hengityksen. Nään varjoja. Eikä täällä ketään ole. Tiiän sen ku näpytän sen varovasti tuohon noin tietokoneen näytälle itelleni näkyviin. Mutta en siihen usko. Ei miun päässä oo tällä hetkellä tilaa uskolle. Pelolle on, sille on aina. Tuntuu taas, etten oikee osaa muuta ku pelätä. Sehän se helpointa on? kai? En tiiä, en oo oikee mitää muuta kokeille koskaa, ku pelkäämistä.

Enkä voi kieltää Henrii mihkää lähtemästä. Ei oo vaihtoehtoo ku olla ihmisten kanssa, mikä väsyttää miua tai nököttää täällä ja pelätä. Ehkä mie joskus viel totun tähä. Opin elämää sillee, että jännitän ja pelkään suurinpiirtein kaikkea.

Voi taivas... Koska miusta on tullu tämmönen arkajalka? Ärsyttää. Pelkään jääkaappia, mikä naksahtelee. Välkkyvät valot on kanssa aika kamalia. Ulkona puhaltavaa tuultakii osaan aika taitavasti jo luulla murhamieheks. Koska mie opin olemaan näin säälittävä? Mistä tää kaikki oikee on tullu? Oon varmaan saanu jonkuu näkösii vaikutteita Nasusta? Voisin maalta itteni pinkiks ja pukee raitapaidan päälle.

Enkä oikee osaa oppii tästä ylenpalttisesta pelkäämisestä pois. Oon ihan säälittävä. Nauran jo melkein itelleni. Mutten ihan uskalla, mitä jos täällä on oikeesti joku ja jos nauraisin ni se kuulis miut? En taidakkaa nauraa. Ja ruokin koko ajan miun omaa pelkoa, miun vilkas mielikuvitus on ku steroideja miun pelolle.


Huomaa, että miun päässä on sekavia ajatuksia, joten tässä teille sekavaa tekstiä. pahoitteluni!

Valtaisa siilikuume!

Kaiken ikävän keskellä osaan ajatella ilosempia asioita, siilejä. Oon aivan täysin totaalisesti kokonaan hurahtanut SIILEIHIN!!! Mutta vielä miulla ei oo mahollisuutta sellaista piikikästä matoimuria kaveriksi ottaa :( Oon asuntolassa,eikä muutenkaan ois varaa piikikkääseen kämppikseen. Mutta jonain päivänä miulla sellanen on, sen oon itelleni luvannu :3

Saatan selata päivät pitkät toinen toistaan sulosempia siili kuvia. En kestä niiden söpöyttä! Välillä pääsee itku (noloooo!!) mutta kun niin kovasti haluisin oman siilivauvan! Oon lukenu noista laktoosi- ja viljavammasista (keliakia ja laktoosi intorelanssi) piikkipalloista niin paljo. Haluun tietää niistä vähintää kaiken, ennen ku semmosen syliini saan ja siitä öllöstökistä tulee sitten maailman onnellisin siili päällä maan! 

Ja kaiken lisäksi seuraan Darcy-siiliä Instagramissa (DarcyTheHedgehog) , ouh, God! Miten niin pieni otus voi olla niin sulonen! Cant help it, oon ihan hurahtanu noihi piikkipalloihin :3

Ja en aijo säästääkään teitä tältä sydäntä särkevältä söpöyden määrältä!

Darcy

darcy

Darcy

   ^--- tää kuva on siili yhdistyksen sivuilta, tuon värisen (suklaa) siilin tahtoisin niiiin paljon!!


Tämmössii, aattelin vähä piristää itteeni tässä samalla ja vauhkota vähän siileistä, purrr <3

Totuuden hetki.

Ehkä on korkee aika myöntää tosiasiat. Mie en selvii. En jaksa. En pysty. Oon loppu. Ollu jo kauan. Väsymys painaa mua kasaan. Eikä nukkuminen auta. tai no auttais jos pystyisi nukkumaan. Mutten pysty. Sain viime viikkolla uuden synonyymin sanalle pelko ja se sana on unihalvaus. Luulin, että oon tulos hulluks. Mut sitte selvis, että kysyyssä on unihalvaus. Viime tiistain jälkeen oon nukkunu yhtenä yönä enemmän kuin kaksi tuntia.

Pelko on liian suuri. Kaikkea kohtaa. Tänää sain päivällä paniikkikohatuksen ja heräsin Sokoksen lattialta ku joku myyjä herätteli mua. Se oli jo soittamassa ambulanssia, mut selitin hätäsesti jotain ja juoksin sieltä pihalle. Siel oli liikaa ihmisiä. Joka paikassa on. Koulussa, kaupassa, matkahuollolla, asuntolassa. Kaikkialla paitsi kotona. Oma sänky Kausalassa on tällä hetkellä turvallisin paikka maailmassa tai oman kullan kainalossa. En pysty muuhunku pelkäämään taas. Yritin jälleenkerran olla vahvempi ku mitä oon. Hajotin itteni. Nyt kasaamin on taas paljo vaikeempaa. Sirpaleita on enemmän ja ne on pienempii ku viimeks.

Itken hullun lailla. Itku helpottaa. Itken ku kuulen Henrin äänen puhelimessa. itken ku tajuun, että Henri on liian kaukana. Itken ku oon hukannu miun pehmosiilin. Itken sitä ku mua itkettää ku se siili on hukassa. Itken ku löydän siilin.

Enää pitäs saada apua. Tai edes hakee sitä. Kyllä tiiän tasan tarkkaa mitä miun pitäs tehä ja osaan muita lohduttaa ja auttaa, ketkä on samassa tilanteessa. Periaattees, en oo mikää ketää neuvomaa, ku en ite toimi niin ku neuvon muita.

Voisin vaan kirjottaa taas koko yön. Mut tiiän, että pitää yrittää nukkuu. Mut se ahistaa vaa enemmän ku pelottaaa. Tulee kylmähiki ja koko kroppa kramppaa. Ois niin paljo mitä haluisin kertoo ja kirjottaa, ihan vaa sen takii, että saisin ajatukset selviks.


Tulipas taas sekavaa tekstii. Pahoittelen. Nyt laitan vaa läppärin pöydälle, painan pään tyynyy ja otan miun pehmosiilin kainaloo :)

Piiloon juoksemisen tarve.

Kädet alkaa täristä, itku kiipeää silmiin, korvissa humisee. En pysty, en vaan pysty. Eikä minun ole pakko, lupaan sen itselleni silmän räpäyksessä. Kerään essuni, hattuni, veitseni, kaiken mikä on minun pois demokeittiön pöydältä. Se ainut ihminen ketä kouluminäni ei kestä, oikeastaan yksikään persoona ei minussa siedä, hän hajottaa minut. Häntä ei saa päästää lähelle. En tiedä montaakaan ihmistä, jotka olisivat minulle niin vastenmielisiä kuin tuo Mörkö on.

Mörön suusta ei tule kuin vittuilua. Se ei välitä tunteista, koska sen silmistä näkee ettei hänen mielestään ihmisillä sellaisia ole. Itsekeskeinen, keskenkasvuinen. Tuo ihminen hajottaa minua. Sen edessä pitää olla vahva, en ikinä halua sen näkevän herkkää ja haurasta minua. Ei ikinä. Pitää olla suojaava kuori koko ajan valmiina vastaanottamaan iskut. Kuori kovettuu koko ajan tiiviimmäksi ja kuoresta on vaikea luopua, vaikka olisi turvallisten ihmisten kanssa.

Istun maailman laidalla, huljutellen varpaan päitä menneessä.

Tein sen mitä lapsena en ikinä tehny, seitsemäntoista vuoden jälkeen maistelin joulukalenterin keinoteksoista ja halpaa, mutta niin hyvää suklaata etukäteen. Tuli huono omatunto, heti kun sain ensimmäisen luukun auki. Katselin kalenteria, se on samanlainen ku aina ennenki, mihinkään muuttumaton. Hvutin pikkuruisen suklaapalasen luukusta, suljin silmäni, maistelin ja sillä sekunnilla pääsi itku. Kaikki kelautu filminä alkuun, lapsuuteen. Suklaa maistu täysin samalta. Muistelin, ajattelin ja kaipasin aikaa, mitä en koskaan enää voi saada takasin. Toisaalta hyvä niin.

Olin hetken hiljaa ja tajusin kuinka tää vuos on ollu todella omituinen. Niin paljon pahaa on tapahtunu, kolme kaunista enkeliä istuu minun Taivaani reunalla, ja he ovat sinne yksitellen, alle puolen vuoden sisällä lentäneet lepäämään. Iskä ei oo iskä. Pahimmasta painajaisestani tuli totta tänä vuonna. Ja joka päivä pysähdyn pelkäämään puhelinsoittoa, mikä hajottais miut kokonaan.

Moni asia on muuttunu. Ihmisten suhtautuminen miuhu, iskä, ihmiset miun ympärillä, minä. 

Joskus poltin sormeni itsekkyyteen.

Kiukkua. Vihaa. Inhoa. Pelkoa. Huutoa. Väsymystä. Hetkessä tunnen taas musertuvani kaiken alle. Mua sylettää kun ihmiset arvostelee. Sellaset, jotka ei tunne mua. Haluisin vaan huutaa ja raivota. Ehottaa sitä, että ne ihmiset laittais nää miun popot jalkaa ja kokeilis liikkuu vähä matkaa eteenpäin. Ne näkis, kuinka vaikeeta se loppu peleis on. Mut ei, oon keskenkasvunen kakara, mitä ei tartte kattoo tasavertasena. PERKELE!! 

Toisaalta, en ees haluu kertoo tarinaani. Ymmärystä ja myötätuntoo olis turha ees odottaa. Mutta joillekkin on vaan vaikee käsittää sitä, että en tuu ikinä mahtumaan siihen täydellisen maailman muottiin. En mahu siihen, en halua mahtua ja vaikka mahtusin, ni ihan vaa vittuillakseni kaikella rakkaudella en menis. Mie oon tää ja tämmönen, get used to it people!!!

Miun omat porukat on antanu miun olla just sellanen ja sen näkönen ku oon ollu ja halunnu olla. Ja se, että äiti hyväksyy miut tälläsenä on tarpeeks. Okei haluisin itekkii oppii hyväksyy itteni mut ketään muuta en rupee miellyttämää. Kukaan ei voi sitä miulta vaatii tai siihe pakottaa.

Ja se mikä saa miut eniten näkemään punasta on sana: ITSEKKYYS. Sitäkö oon? umm... Lievästi ehkä, mutta sitten ku puntaroidaan sitä siihen arvoon jonka painosena itteeni pidän tasottuu kaikki samaks massaks. Arvoa en juuri itelleni anna. Mie oon mie, ei sen enempää. Laahaan eteenpäin siinä muiden jälessä, kaukana. Jos saisin unohtaa oman olemassaoloni päiväks, haluisin unohtaa itteni toisekskii päiväks, sitte viikoks ja lopulta kokonaa.

Vedän roolii. Sitä mie teen, koska sen mie osaan. Oon koulussa erillainen, oon kotona erillainen, Henrin luona erillainen, asuntolassa erillainen. Pitää suodattaa. Pitää pitää ihmiset kaukana todellisesta minästä. Sillee kukaa ei pääse lähelle ja satuttamaan. Harva oikeesti miut tuntee. Korkeintaa kymmenen ihmistä todella tietää kuka oon. Itse en kuulu niihin kymmeneen, ainakaan kovin vahvasti.

Kaiken tän pointti oli se, että jos et tunne, älä tuomitse. Voi ku ihmiset osais olla arvioimatta ja lokeroimatta toisiaan. Joku viisas varmaan tajus, että en haluu tulla tuomituks. Heikkoutta? Ehkä. En haluu, että mua tuomitaan tämmösenä omaittenäni tai menneisyyden takia. Haluun oman pelivaran ihmissuhteisiin. Sillee, että jos joku onkii myrkyllinen miulle, voin vaa kävellä pois eikä se myrkky saa enää otetta musta. Pelkoa. Puhdasta pelkoa se vain on. 

Kiitos ja anteeksi.