Tyhjyys.

Tässä mie yksin nökötän. Sohvalla, pidellen ihan liian iso läppärii sylissä, josta on lähteny yks näppäin irti. Henrin mielestä tää on ihan kamala ja hidas vekotin, mie tykkään tästä. Tää lämmittää ja suhisee sillee, ettei oo yksinäinen olo. Mutta pelkoa ei vie täkää rakkine pois. Tää tuttu, mut kuitenkii tosi vierras vanha talo saa miut itkemää äitiä. En tiiä miks, mutta en pelkää olla missää niin paljo ku täälä. Yksin. Ei Henrin kaa pelota niin paljoo, mutta kuitenkii vähäsen.

Siinä vaiheessa ku Henri astuu ovesta ulos jään nököttämään juuri siihe kohtaa missä oon. En liiku, en uskalla. Viimeks nökötin sohvan oikean puolimmaisessa nurkassa yli neljä tuntia. Pelko lamautti. Kaikki paha ottaa valtaan. Tuntuu, että ikkunoista tuijottaa joku, tuntuu, että täälä vanhassa vaaleensinisessä talossa on joku, joka haluaa miulle pahaa. Nii ja tietysti eihän miun puhelin toimi täälä. Yllättäen.

Kuulen päässäni askeleita, jotka lähenee. Kuulen jokun hengityksen. Nään varjoja. Eikä täällä ketään ole. Tiiän sen ku näpytän sen varovasti tuohon noin tietokoneen näytälle itelleni näkyviin. Mutta en siihen usko. Ei miun päässä oo tällä hetkellä tilaa uskolle. Pelolle on, sille on aina. Tuntuu taas, etten oikee osaa muuta ku pelätä. Sehän se helpointa on? kai? En tiiä, en oo oikee mitää muuta kokeille koskaa, ku pelkäämistä.

Enkä voi kieltää Henrii mihkää lähtemästä. Ei oo vaihtoehtoo ku olla ihmisten kanssa, mikä väsyttää miua tai nököttää täällä ja pelätä. Ehkä mie joskus viel totun tähä. Opin elämää sillee, että jännitän ja pelkään suurinpiirtein kaikkea.

Voi taivas... Koska miusta on tullu tämmönen arkajalka? Ärsyttää. Pelkään jääkaappia, mikä naksahtelee. Välkkyvät valot on kanssa aika kamalia. Ulkona puhaltavaa tuultakii osaan aika taitavasti jo luulla murhamieheks. Koska mie opin olemaan näin säälittävä? Mistä tää kaikki oikee on tullu? Oon varmaan saanu jonkuu näkösii vaikutteita Nasusta? Voisin maalta itteni pinkiks ja pukee raitapaidan päälle.

Enkä oikee osaa oppii tästä ylenpalttisesta pelkäämisestä pois. Oon ihan säälittävä. Nauran jo melkein itelleni. Mutten ihan uskalla, mitä jos täällä on oikeesti joku ja jos nauraisin ni se kuulis miut? En taidakkaa nauraa. Ja ruokin koko ajan miun omaa pelkoa, miun vilkas mielikuvitus on ku steroideja miun pelolle.


Huomaa, että miun päässä on sekavia ajatuksia, joten tässä teille sekavaa tekstiä. pahoitteluni!