Istun maailman laidalla, huljutellen varpaan päitä menneessä.

Tein sen mitä lapsena en ikinä tehny, seitsemäntoista vuoden jälkeen maistelin joulukalenterin keinoteksoista ja halpaa, mutta niin hyvää suklaata etukäteen. Tuli huono omatunto, heti kun sain ensimmäisen luukun auki. Katselin kalenteria, se on samanlainen ku aina ennenki, mihinkään muuttumaton. Hvutin pikkuruisen suklaapalasen luukusta, suljin silmäni, maistelin ja sillä sekunnilla pääsi itku. Kaikki kelautu filminä alkuun, lapsuuteen. Suklaa maistu täysin samalta. Muistelin, ajattelin ja kaipasin aikaa, mitä en koskaan enää voi saada takasin. Toisaalta hyvä niin.

Olin hetken hiljaa ja tajusin kuinka tää vuos on ollu todella omituinen. Niin paljon pahaa on tapahtunu, kolme kaunista enkeliä istuu minun Taivaani reunalla, ja he ovat sinne yksitellen, alle puolen vuoden sisällä lentäneet lepäämään. Iskä ei oo iskä. Pahimmasta painajaisestani tuli totta tänä vuonna. Ja joka päivä pysähdyn pelkäämään puhelinsoittoa, mikä hajottais miut kokonaan.

Moni asia on muuttunu. Ihmisten suhtautuminen miuhu, iskä, ihmiset miun ympärillä, minä.