Sinä siellä jossain, muistatko vielä?

Hei muistatko ku istuttii kesällä Lidlin pihalla? Naurettiin ja sekoiltiin. Ymmärrettiin toisiimme ja meillä oli yhteinen, kiero ja omituinen huumorintaju. Pitkät facebook-puhelut ja kuinka vihasit sitä, ku miulla oli aina pipo päässä. Katottiin samoja stand up- pätkiä monta kertaa ja jaksettiin aina nauraa niille. Olit omituinen hiippari, mitä muut katto pahasti. Pistit silmään ihmispaljoudesta. Hirveen moni ei nähny sitä, mitä mie löysin sun silmistä. Olit monelle vain joku, mutta miulle olit se joku, ketä en tuu unohtamaan koskaan. Meillä oli jotain mikä oli ystävyyden ja vähän voimakkaamman tunteen väliltä. Meijän ei tarvinnu missään kohtaa miettiä missä mennäänja mitä tää kaikki on.

Sitten tapahtu jotain. Sä muutuit. Olit niin riippuvainen. Oli se ihanaa, kun et osannu käydä nukkumaan ennen ku olit nähny miun hymyn. Et sanonu missään vaiheessa mikä oli huonosti, mutta näin kuitenkin, ettei kaikki ole hyvin. Otettiin välimatkaa. Mie löysin pojan kenen viereen käpertyy ja sie löysin tytön kenet ottaa kainaloon. Juteltiin silti, paljon. Joka päivä. Ymmärsit miun omituista nörttipersoonaani ja sitä kuinka tapitin streamiä monta tuntia putkeen. Jossain kohtaa molemmat tajuttiin se, ettei voida korvata toisiimme kenelläkään muulla. Kerroit, ettet voi olla onnelinen jos et saa nähä miua. 

Meni pari viikkoa, ettei juteltu ollenkaan. Sitten laitoit viestiä, pyysit miulta apua, sanoit, että oon ainut joka voi auttaa sua. Just sillä hetkellä en voinu soittaa siulle. Vaikka olis pitäny, olis vaan pitäny. En voi olla miettimättä, että oisitko vielä täällä miun kanssa jos oisin soittanu sen yhen helvetin puhelun. Pyysin, että laittasit viestiä seuraavana päivänä, koska just sillä hetkellä en muka voinu puhua, vaikka olis pitäny voida. Susta ei kuulunu seuraavana päivänä, eikä sitä seuraavana, eikä sitä seuraavana. Meijän viimenen keskustelu sisäls myös kysymyksen "Rakastatko sä mua? Vai sitä kenen viereen käyt nukkumaan tänä iltana?". Yritin selittää siulle, ettei meijän suhde olis toiminu. Kerroin, että välitän susta ja että rakastan sua. Se oli totuus. Mutta nyt mietin, miks ei olis muka toiminu? Silloin, mietin, mitä muut ihmiset olis ajatellu meistä. Me välitettiin toisistamme. Sen olis pitäny riittää.

Kulu viikko siitä illasta kun pyysit miulta apua. 15.11.2013, sain kuulla, että oot ottanu hengen iteltäs edellisenä päivänä. Kuinka paljon mie syytinkää siitä itteeni ja syytän edelleen. Oon varma, että olisin voinu tehdä jotain. Mutta sä työnsit miut pois. Oon varma, että tiesit miun näkevän siun läpi. Olit miun ensimmäinen ystävä jonka Porvoosta löysin. Jaksoit kuunnella miun huolii, mutta ystävä rakas, miks et maininnu, että siullakaan ei ollu kaikki hyvin? Sain vasta siun kuoleman jälkeen kuulla, että siut käytännössä koulukiusattiin hengiltä.

Tänään oot ollu hirveesti miun mielessä. Oon ikävöiny ja miettiny olisinko voinu tehä jotain. Voi Temppa mitä kaikkea jouduitkaan kestämään ja mie avuton en huomannu mitään.

Page 17 of 365.

Kirveleviä kyyneleitä vierii pitkin poskea.

Ne kulkevat tuttua uomaa.

Aivan kuin se olisi vuosin mittaa hioutunut ihonii,

vähintään ikuisuudeksi.

Pystynkö mie lupaamaan itelleni, että tänä vuonna kaikki muuttuu paremmaks? Pystysinkö vihdoin nousemaan tukevasti omille jaloilleni? Oon kyllästyny terapia-, ja lääkehelvettiin. Oon kohta räpiköiny ilman kumpaakaan parisen kuukautta. Ja oon tässä. Elossa ja toisinaan löydän itseni tilanteesta, jossa hymyilen aidosti. Veitset on pysyny visusti keittiössä veitsipölkyssä mihin ne kuuluukin. Oon oppinu, että ne on ja pysyy siinä. Se on varmaankin hyvä, uskoisin niin. Toisaalta, välillä en osaa muuta kuin itkeä ja tuntea itseni yksinäiseksi. Joku puristaa kurkusta ja repii sydäntä rinnasta.

Haluisin uskoa samaa mitä joka vuoden alussa, "tänä vuonna kaikki muuttuu". Ja niinhän joka vuosi on muuttunutkin. Välillä hyvään ja välillä huonoon suuntaan. Jos vaan löytäsin jostain sen pienensuuren voiman minkä avulla selvisin yläastevuosista. Sitä ei oo vaa näkyny, eikä kuulunu. Toisaalta löysin itteni tällä viikolla jo koulustakin. Se oli ihan hyvä, jaksoin, pystyin ja uskaltasin, viimeinkin. Löysin myös itseni baarista torstaina, selvänä ja jääveden voimalla tanssimasta. Selvisin myös perjantainakin vielä kouluun rättiväsyneenä ja perjantai-iltana vielä enemmän väsyneenä kotoa muutaman laskutunnin jälkeen. Ilokseni myös huomasin, että Jessestä muovautui miulle mahdollisesti uusi lautailutoveri. En oo ikinä nähny kenenkään oppivan niin nopeesti snoukkaamaan. Huh, huh!

Mitä jos oppisin tänä vuonna elämään? Viime vuos meni ryypätessä ja sekoillessa, enkä nyt tarkoita sellaista elämistä. Mitäpä jos tänä vuonna valmistuisin ja kiipeäisin tästä kuopasta pikku hiljaa ylös. Heräisin aikaisin, kävisin koulussa ja koulun jälkeen salilla. Kuulostaa helpolta, mutta kun se ei vaan aina ole sitä. Eniten kuitenkin toivon, että tänä vuonna osaisin vihdoin hyväksyä itseni, oppisin rakastamaan sitä olentoa, mikä minnuu aina peilistä tuijottaa.

Pieni lapsen toive täyttyä vois, jos hän sais isän jouluksi kotiin.

Pikku hiljaa alkaa olee edessä yks suuri päivä ilman iskää. Ei faija ollu faija kyllä viime joulunakaan, mutta iskä tunnisti vielä äitin ja kyseli, miten miulla ja Kallella menee. Me oltiin iskän maailmassa sillon pieni lapsi ja iskä kattoi miua ja Kallee hämmentyneenä ku seistiin siinä vieressä. Iskä varmisteli, että kaikki on valmiina joulua varten. Että lahjat on ostettu ja että äiti osaa varmasti paistaa kinkun oikein. Sain toivottaa iskälle hyvät joulut, vaikka iskä ei tunnistanutkaan enää mua, silti minussa oli kuulemma jotain tuttua. Ainut mitä tänä vuonna voin tehä on sytyttää kynttilä iskän haudalle. Tänäkin vuonna miulla on ainoastaan yksi joulu toisin kun pari vuotta sitten. Silloin oli iskä-joulu ja äiti-joulu. Tänä vuonna melkein kuitenki kävi niin ettei olisi ollut kumpaakaan. Meinasi tulla yksinäinen joulu, mutta onneksi lähen kohti etelää pitkästä aikaa huomenna. Olikin jo kamala ikävä etelän ihmisiä. Saan kaks viikkoo kerätä ikävää Jesseä ja Juliaa varten. Äsken ne vasta lähti ja nyt istun tyhjässä kämpässä yksin. Miten masentavaa... No huomenna auton keula osottaa kohti etelän aarinkoa. Ja pitkästä aikaa joulu tuntuu joululta, kiitos Julian ja Pauliinan jotka on valanu joulumieltä minuu onnistuneesti ja ehkä vähän Jesseenki. Myö ei oikee perustettu joulusta suuremmin mutta nyt tuo naapurinki kollikka vaikutti ihan ilosin mielein lähtevän viettämää kuusijuhlaa. Mutta nyt jatken joulusiivousta niin sitte on ens vuonna mukava tulla puhtoiseen kotiin <3

Lopun alkua.

Tänään kaikki on mustempaa kun pitkään aikaan. Oikeastaan, miun maailma on ollu synkenmpi jo kauan. En mie oikeesti tahtois ku nukkua. Kaikki ahistaa. Mitä jos mie en jaksakkaan enää? Mitä jos tän ei oo tarkotus mennä tällee, jos mua ei ookkaan tehty selviytymään. Jos oon huijannu kohtalooni jo moneen kertaan. Mä yritän epätoivosest räpiköidä eteenpäin, mut aina ku saan otettuu yhen askeleen ni sen jälkeen pakitan vähintään kaks harppausta. Oon väsyny, aivan helvetin väsyny.

Sellainen, ketä säälin ennen.

Aikasemmin oon kirjottanu siitä, miten oon tullu semmoseks mitä oon aikasemmin halunnu olla. Nyt huomaan, että on sellanen ihminen ketä säälin ennen. Musta on tullu iljettävä. Säälittävä. Itsekäs. Oon joskus tuntenu itteni huonoks ihmiseks, mutta ikinä se tunne ei oo ollu voimakas. Miulla on ongelma. Ja se on alkoholi. Vittu miten kauan voi ihmisellä kestää tajuta se. Ajattelin aluks, että tilanne on ihan hallinnassa ja vähän eteenpäin siitä hetkestä olin jossain vetämässä perseet olalle. Aloin just ajattelemaan, että oon oonko ollu viikkoo pitempää juomatta sen jälkee ku sain tuon kirotun täysi-ikäisyyden saavutettua. Vastaus on: en ole. En todennäkösest oo ollu kokonaista viikkoo juomatta. En mä tämmöstä koskaa halunnu. Ja vaikka tiedän ja ymmärrän nyt itekkin, että suunta ei oo se mikä sen pitäis olla niin en osaa tehä muutosta. Se on ihan helvetin vaikeeta. Nyt ymmärrän minkä takii tätä sanotaan sairaudeks, koska sairastahan tää on. Ei tää enää oo millään tapaa hauskaa. En mä enää taho juoda. Ei mua huvita enää semmonen. Mut silti teen niin. Mua ällöttää ku otan ekan huikan viinipullosta. Se on pahaa. Sitte kiskasen pullon tyhjäks ja kävelen baarii. Puolentunnin päästä on hilpeetä. Tosi kivaa. Tiedän kaiken, osaan kaiken, oon voittamaton. Todellisuudessa häpäsen itteni vaa joka ilta uudesta ja joka kerta pahemmin. Aamulla on paha olla ja darra on hyvä tekosyy olla tekemättä mitään. Tuskin mä muutenkaan mitää tekisin, oon niin samaton ihminen. Mä tahon muuttua, oppia elämään. Mut pystynkö mä siihen koskaan? En mä oo mikään aikuinen. Ainoastaan keskenkasvunen lapsi, joka on tajunnu, että rahalla saa viinaa jaa viinalla saadaa nuppi sekasin.

Sekavuutta.

On olemassa paikka hiljaisuudessa. Siellä jossain pimeässä, missä kuiskauskin on huuto. Sekuntti on vuosi ja rakkaus on vain sana. Siinä talossa ei ole ovia, eikä ikkunoita. Ei kukkia pihassa tai kuistilla mattoa. Sen talon pihassa kuulet vain lohdutonta itku, mikä hajottaa sydäntäsi, niin kuin se olisi tarkoitettu muiden rikottavaksi. Aivan kuin sillä ei olisi mitään tehtävää. Se vain hajoaa ja tappaa sinut sen jälkeen sisältäpäin. Et voi muuta kuin nukahtaa joka ilta ja aamulla herätä pimeyteen, mikä kuitenkii sattuu silmiäsi auringonvalon lailla. Asuttuasi tuossa talossa viikon muutut sokeaksi. Asuttuasi siellä kuukauden, menetät nälkäsi. Vuoden jälkeen olet vain ihmiskuori, varusteltuna hymyilevällä naamarilla. Olet niin kylmä, että hengität ulos pakkasilmaa. Olet niin etäinen, että seinätkin pakenevat sinua. Miten sinä pieni ja avuton meinasit löytää täältä ulos? Eihän täällä ole ovia tai ikkunoita. Sinä et sitä voi tietää, ennen kuin tajuat, miten ahdistit itsesi tähän nurkkaan jossa joka hetki kuolet sisälläsi uudestaan. Ei sinua kukaan pelasta. "sinä olet yksin", kuiskaa seinälista päin naamasi. Niimpä niin. Sinä säälittävä ihmislapsi, joka luulit olevasi yliihminen. Sinä, joka luulit selviäväsi. Luulit voittaneesi nämä demonit, kun ne olivat kadonneet sänkysi alka. Etkö sinä heiveröinen otus ymmärrä, nyt ne nukkuvat pääsi sisällä. Eikä sielläkään ole ovia tai ikkunoita. Älä vain nukahdata tähän taloon, muuten herätät ne. Toivotan kuitenkin sinulle hyvää yötä. Et ole niin vahva kuin itsellesi lupasit.

Isänpäivä.

Eilen nukuin pitkään. Olo oli tosi väsyny kolmen päivän dokausputken jälkeen. Aattelin, että mielummin kuolen ku elän isänpäivän ilman faijaa. Mut toisin kävi. Heräilin puol neljän aikoihin iltapäivällä. Makasin ehkä vartin sängyssä ja sitten tuli itku, mikä kesti lopulta koko päivän. 

Lopulta löysin itteni kirkosta. Itkin siellä hetken ja tunsin halauksen miun ympärillä, vaikka ketää ei näkyny missään. Laahustin kotiin ja katoin parvellee, voin vaikka vannoo, että tuhkakuppi savus, vaikken ollu käyny tupakalla viimeseen kahteen tuntii kotona. Säikähin, mut menin silti kattomaan. Parvella tuoksu ihan sikaarilta ja iskän partavedeltä. Mulle tuli ihan kamala olla, ikävä sai pienen helpotuksen, mutta se tuntu vaan ihan hirveeltä. Olin ihan varma, että en ollu yksin siinä hetkessä. Joku oli jossain ihan lähellä. En usko Jumalaan tai vastaavaan, mut joku siinä oli jollain tavalla.

Eilinen oli taas yks pieni askel siihen, että päästän iskästä irti kokonaan. Pieni askel kohti sitä, että asia hyväksytään. Ja tänää kävin varaamassa uuden tatuointiajan. Ens viikon tiistaina saan faijan symbolisesti miun oikeeseen käteen kulkemaan miun mukana kaikkialle. En malta odottaa!