Eilen nukuin pitkään. Olo oli tosi väsyny kolmen päivän dokausputken jälkeen. Aattelin, että mielummin kuolen ku elän isänpäivän ilman faijaa. Mut toisin kävi. Heräilin puol neljän aikoihin iltapäivällä. Makasin ehkä vartin sängyssä ja sitten tuli itku, mikä kesti lopulta koko päivän.
Lopulta löysin itteni kirkosta. Itkin siellä hetken ja tunsin halauksen miun ympärillä, vaikka ketää ei näkyny missään. Laahustin kotiin ja katoin parvellee, voin vaikka vannoo, että tuhkakuppi savus, vaikken ollu käyny tupakalla viimeseen kahteen tuntii kotona. Säikähin, mut menin silti kattomaan. Parvella tuoksu ihan sikaarilta ja iskän partavedeltä. Mulle tuli ihan kamala olla, ikävä sai pienen helpotuksen, mutta se tuntu vaan ihan hirveeltä. Olin ihan varma, että en ollu yksin siinä hetkessä. Joku oli jossain ihan lähellä. En usko Jumalaan tai vastaavaan, mut joku siinä oli jollain tavalla.
Eilinen oli taas yks pieni askel siihen, että päästän iskästä irti kokonaan. Pieni askel kohti sitä, että asia hyväksytään. Ja tänää kävin varaamassa uuden tatuointiajan. Ens viikon tiistaina saan faijan symbolisesti miun oikeeseen käteen kulkemaan miun mukana kaikkialle. En malta odottaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti