Sellainen, ketä säälin ennen.

Aikasemmin oon kirjottanu siitä, miten oon tullu semmoseks mitä oon aikasemmin halunnu olla. Nyt huomaan, että on sellanen ihminen ketä säälin ennen. Musta on tullu iljettävä. Säälittävä. Itsekäs. Oon joskus tuntenu itteni huonoks ihmiseks, mutta ikinä se tunne ei oo ollu voimakas. Miulla on ongelma. Ja se on alkoholi. Vittu miten kauan voi ihmisellä kestää tajuta se. Ajattelin aluks, että tilanne on ihan hallinnassa ja vähän eteenpäin siitä hetkestä olin jossain vetämässä perseet olalle. Aloin just ajattelemaan, että oon oonko ollu viikkoo pitempää juomatta sen jälkee ku sain tuon kirotun täysi-ikäisyyden saavutettua. Vastaus on: en ole. En todennäkösest oo ollu kokonaista viikkoo juomatta. En mä tämmöstä koskaa halunnu. Ja vaikka tiedän ja ymmärrän nyt itekkin, että suunta ei oo se mikä sen pitäis olla niin en osaa tehä muutosta. Se on ihan helvetin vaikeeta. Nyt ymmärrän minkä takii tätä sanotaan sairaudeks, koska sairastahan tää on. Ei tää enää oo millään tapaa hauskaa. En mä enää taho juoda. Ei mua huvita enää semmonen. Mut silti teen niin. Mua ällöttää ku otan ekan huikan viinipullosta. Se on pahaa. Sitte kiskasen pullon tyhjäks ja kävelen baarii. Puolentunnin päästä on hilpeetä. Tosi kivaa. Tiedän kaiken, osaan kaiken, oon voittamaton. Todellisuudessa häpäsen itteni vaa joka ilta uudesta ja joka kerta pahemmin. Aamulla on paha olla ja darra on hyvä tekosyy olla tekemättä mitään. Tuskin mä muutenkaan mitää tekisin, oon niin samaton ihminen. Mä tahon muuttua, oppia elämään. Mut pystynkö mä siihen koskaan? En mä oo mikään aikuinen. Ainoastaan keskenkasvunen lapsi, joka on tajunnu, että rahalla saa viinaa jaa viinalla saadaa nuppi sekasin.