Mä meen pois.

"Kato äiti, ilman käsiä! 

Sillä tavoin minä nyt huudan,

kun syöksyn vapaasti alas mäkeä

uudella ja vittumaisella polkupyörälläni.

Antaumuksella vedän keuhkoni samalla täytee

utuista, tuttua ja rauhoittavaa savua.

Tupakka on pahasta. Niin äitini sanoi.

Hän ei enää sano mitään.

Eipä oikestaan kukaan muukaan.

En tiedä missä olen.

Puolet matkasta on tuttua.

Mutta se puoli on vielä edessä.

Yritän laskea katulamppuja.

Tämä orpo on aivan hukassa

ja kaikenlisäksi vielä humalassa.

Poljen niin kovaa kuin tällä

kaksivaihteisella paskalla pääsee.

Tämäkin on melkein sellainen kuin tahdoin.

Mutta huonompi.

Ironisesti nimetty Onniksi.

Olen hukassa.

Jossainpäin Jyväskylää.

Puhelin on sammunut noin puolituntia sitten.

En osaa sanoa.

Olen aivan yksin.

Ja tällä kertaa se ei ole vain harhaluulo.

Olen päästänyt kaikki käsistäni.

Nyt en voi muuta kuin rutistaa pyörän sarvia

ja toivoa, että osaan polkea samalla kun ohjaan."

Kysyn itseltäni saman kysymyksen kerta toisensa jälkeen : "mikä vittua sua vaivaa!?!" En tiedä. Oon hakannu päätäni liian kauan seinään. Tajunnu lopettaa vasta sitten kun olen saanut lievän kallonmurtuman. Minulla ei ole mitään. Ei enää ketään, kenelle voin kertoa kaiken. Ei faijaa, ei mutsia, ei Henkkaa. Ei mitään. Kahden kohalla olisin voinut vaikuttaa asiaan. Mutta ei. FUCK IT. Kaikki hyvä päin seinää ja paskaksi. Jotenkii pelkään, että oon alitajusesti työntäny kaikki pois miun luota. En oo ollu omaitteni ainakaan viimeiseen puoleenvuotee. 

Tänään mä tein sen taas. Sen, mikä on miulle kaikista vaikeinta heti anteekspyytämisen jälkee. Mie kävin pyytämässä apua. Häpesin itteeni silmät päästä, ku kolmantena koulupäivänä jouduin myöntämään haukanneeni ehkä hieman liian suuren palasen. Luulin, että minuu katottais pahasti. Ei mitään semmosta. Sain ymmärtävän katseen, hymyn ja lupauksen: "ei me sua tänne kouluun hajoteta. Nyt oot hyvissä käsissä. Kevennetään vähän. Lyhennetään päiviä. Pääset juttelemaan. Ja lapsi rakas, tää ei oo mitään erikoiskohtelua, eikä mitään semmosta mitä pitäis hävetä. Kyllä me susta vielä kokki tehdään". Purskahin itkuun. Ei mitään hätää? kai? On taas aika alottaa taistelu itteeni vastaan. Jos tällä kertaa voittasin koko matsin, enkä ainoostaan yhtä erää.

Ei kaikkea voi kukaan ymmärtää.

Tässä mie istun nyt, kannettavan kanssa Coffarissa ja teen muuttoilmotusta. Olo on helpottunu. Viimesin viikko on ollu samalla helvetti ja helpotus. En oo jaksanu ajatella enkä vakuutella ihmisille, että toimisin oikein ja että tässä kaikessa ois ees jonkuulainen järki. Tuskin uskon siihe itekkään. Joskus on pakko muuttaa suunitelmii lennossa.

 Ai miksikö? Empä tiiä. Siksi, että pystyn siihe. Siksi, etten ajattele. Siksi, että ei Kausalaa miulla jääny hirveen paljo. Ja kyllä, lähdin karkuun, tavallaan. Mutta ne ketä jäi etelään on kultaakii kalliimpia miulle. En suurimmalle osalle ees sanonu "hyvästejä" mie vaan lähin. Tuntu oudolta, pelottavalta, ilkeeltä, mut samalla hyvältä laittaa vaan viesti "kävin hakemassa kamat teiltä, jätin avaimen pöydälle, nähää joskus" Ei mitään hyvästejä. Mie en semmosee pysty. Miun hyvästit oli siinä ku itkin koko keskiviikko-torstai yön. Oisin halunnu herättää ja sanoo, että tulee ikävä. Soittaa kaikille miullekkii ja kiittää. Mut en pysty sellasee.

 En oo kadonnu mihkää, oon va vähä kauempana ja toki meen viel käymää kausalassa. Mut siihen on toivon mukaa pitkä aika. Tarviin nyt etäisyyden sinnesuuntaa ja lähemmäs sen tai siis hänet kuka täällä on. Nyt tälle älyttömälle säätämiselle tulee stoppi. Nyt on aika selvittää omaa päätä eikä juosta auttamassa ketää muita. Jos vaikka nyt osaisin keskittyy itteeni?

niin paljon, mutta kuitenkin hieman liikaa.

Tää paikka on antanu miulle paljon, hyvää sekä huonoa. Ja samalla ottanu, niin hyvässä ku pahaassakii. Niin paljo ihmisii, joita tulee ikävä, jotka on koht paljo kauempana. Mutta tiiän, että ne ketkä on oikeita ystävii, ni ne ei katoo mihkään. 

En voi sanoo, että miun ois pakko lähtee. Ennen hoin sitä seinille öisin. Itkin ja huusin. Oon mie nyttekii itkeny. Ilosta. Ei lähteminen tarkotakkaa, ettei enää ikinä tulis takas. Mie tuun. Mut ei tää oo miun koti enää. Miulla on oma koti. Ison tytön elämä ja ison tytön huolet. Mut tuun kuitenkii aina olee iskän ja äitin pieni pumpula.

Istun miun tyhjässä huoneessa. Tuijotan seinii. Harmaata ja vaaleen sinistä. Kirjotuksii siellä täällä. Teipin jälkii, sinitarratarhroi. Lommoja nyrkeistä. Nää seinät on nähny paljo. Näihi oon nojannu ja näitä oon nyrkein hakannu. Katon yhtä tiettyy nurkkausta. Sitä, mikä on ollu turvapaikka moneen kertaan. Siinä oon istunu vilttii kääriytyneenä. Vapissu ja pelänny henkeni edestä. Enää miun ei tarvii tukeutuu tuohon kulmaukseen. Ei ikinä, ei kertaakaan.

Miua odottaa pikkuinen asunto Jyväskylässä. Pieni ja omituinen, niin ku miekii. Huomenna kannetaa Henkan kaa miun kamat sinne. Olo on jotenkii omituinen. En vaan jaksa uskoo, että oon saanu tän kaiken aikaan. En yksin, moni on auttanu ja suuri kiitos siitä <3 Mie pääsen pois Kausalasta, täst pienestä tuppukylästä, mihi liian moni tukehtuu.

Oon onnellinen. Vielä hetken stressaantunu, mutta huomenna illalla voin vetää syvään henkee ja polttaa iltaröökin omalla parvekkeella, nukahtaa omaan kotiin, omaan sänkyyn, mutta tuttuun kainaloon. Jotain turvallista pitää aina olla... Ja nukkuu niin pitkään ku ikinä haluun. Voi luoja! Miulla on voittajaolo, vahva semmonen. About kakstoist tai kolmetoist vuotta sitte huusin into pinkeenä meijän pihassa "iskä, kato!! Mie osaan!" ku opin ajaa ilman apupyörii ja huomenna saan kattoo ylpeenä taivalle ja kuiskata, "iskä kato, mie pystyin siihe" ja tiiän, että mutsi pelkää, mut iskä on ylpee. Mie vaan tiiän sen, outoo sinänsä. Mutta nyt unta palloon, huomenna on aikanen herätys ja monta laatikkoo kannettavana.

Only know you love her when you let her go

Jokin muuttu. Liikaa ja liian nopeesti. Taas miun pään sisällä naksahti. Mä halusin vaan karkuun. Ihan kaikkea, liiallista läheisyyttä, sitä, että joku kertoo rakastavansa. Se kaikki alko ällöttää, tuntuu vastenmieliseltä. En rakasta enää, välitän hirmu paljon, mutta en rakasta. Tuntuu pahalta, taas. Mutta se on tehtävä, mikä itestään tuntuu hyvältä.

Oon varmaan päästäni vialla ja jo huomenna tajuun, etten osaa elää ilman sua. Tai sitte en. Ehkä tajuun myöhemmin tai sitte en. Mitään en lupaa, koska lupauksiani en osaa pitää. Oon tämmönen sekasikiö. Osaan olla hetken paikallani ja sitte oon jo menossa ihan eri suuntaa mihi alunperin piti mennä.

Nyt oon sunnuntaist lähtien pyöritelly tätä kaikkee päässäni. Asiat on alkanu selkeytyy. Molemmissa on ollu vikaa. Nyt oon osannu ajatella miltä siusta on tuntunu ja miks oon ollu niin huolehtiva, liianki. Ymmärtän nyt. Vaikka rakastaa se ei välttämättä riitä. Se riittää taas jokus. Nyt haluun vaa olla yksin. Nään edelleen yhteisen tulevaisuuden, mutta se on sitte ku oon saanu kaiken muun selkeemmäks.

Vapautunu olo, mut samalla pelkään, että tajuut ansaitsevas jotain parempaa. Mutta se on sitte oma mokani. Mie siut käsistäni päästin. Mut mikää ei oo lopullista. Kunhan vaan saan ajatukset selviksi ja kasattuu lasimaailmani ni uskallan taas päästää siut lähelle, mut nyt haluun, että pysyt kauempana.

Huutoa ja hiljaisuutta.

Ikävä. Loputon ja loputtomiin se kestää. Ens lauantaina on aika herätä todellisuuteen. Niin ainakii pelkään. Siinä vaiheessa ku nään arkun ja tosissani aattelen, että iskä on siellä makaamassa ehkä ymmärrän tän kaiken. Ja sen, että tätä ei voi muuttaa. Pitää vaan oppii elämään tän kanssa. 

Tän kaiken myräkän keskellä oon saanu huomata jälleen kerran kuka välittää ja kenellä on vaan oma lehmä ojassa. Suureen osaan sukulaisista on kadonnu luotta ihan täysin. Ja nyt ku oon huomannu, että iskä ei oo enää auttamassa ni äiti on tehny sitä iskänkii puolesta. Vaikka äitilläkii on ollu rankkaa iskän takii se on silti tehny kaiken, että miun ja Kallen ois helpompi hengittää. Rauhotellu ja kertonu mitä tehdään jos alkaa ahdistamaan tai vastaavaa lauantaina. Koska iskän hautajaiset tulee olemaan henkinen helvetti. Liikaa ihmisiä keitä en oo nähny koskaan.Sellasia ihmisiä, jotka ei oo menettäny iskän mukana mitään. Tekopyhiä ihmisiä. Ällöttävää. Mie ja Kalle ei saa ees jättää rauhassa jäähyväisii. Ärsyttää ja oksettaa koko homma.

Valvoin koko viime yön. Itkin ja huusin. Välillä olin hiljaa, täysin paikallani ja ajatukset löi tyhjää. Olin hetken tuntematta mitään. Sitten ikävä ja suru tuli takasin. Olisin voinu kirjottaa tai kattoo Netflixsistä jotain, mutta mie halusin vaan olla. Katoin välillä kelloa ja vakuuttelin itelleni, että jaksan mennä samoilla silmillä kouluun. Aili tuli vähä seittemän pintaa varmistamaa, että olin hereillä.

Mua ei väsyttäny, mua ei enää itkettäny. Kuitenkii laitoin silmät kiinni ja nukahin. Se, mitä oon toivonu pitkään toteutu. Uni alko ihan normaalisti. Menin kotiin ja heitin laukkuni mun huoneen lattialle. Nostin katseeni maasta sillee, että erotin tutut harmaat villasukat, joissa on vihreitä raitoja varressa, sekä hieman kulahtaneet mustat farkut. Collari paidan, missä oli karhuja, aidon nahkatakin, huopahatun, pilottilasit ja tutun hymyn viiksien takaa. Se oli iskä. Pelästyin tavallaan, mut halasin heti iskää niin nopeesti ku vaa pystyin. Mun huoneen ovi pakeni johonkii kauas ja lopulta katos kokonaan. Iskä kyseli miten miulla menee koulussa, sain kertoo iskälle, että kaikki muuttuu koht paremmaks. Kerroin kaiken mitä iskä oli vuoden aika missanu se sairastelun takii. Iskä pyys anteeks siitä ku se on aiheuttanu mulle ja Kallelle pahaa oloo. Iskä kerto, että näin olis käyny, vaikka se ois koskaa juonu tippaakaa viinaa. Kerroin iskälle, että kuvasin videoita, jotka miun oli tarkotus näyttää sille, ku se tulee kotiin. Iskä pyys anteeks, ettei se enää voi tulla kotiin. Iskä lupas auttaa mua niin paljo ku se voi. Iskä lupas, että mie ja Kalle pärjätään. Sitte iskän piti lähtee. Roikuin iskässä ja huusin, ettei se voi taas jättää mua, että sen pitää oottaa ainakii siihe asti ku Kalle tulee kotiin. Iskä pyys, että lopetan itkemisen, ettei oo enää mitää hätää. Sitte iskä oli poissa. Taas.

Sain vielä elää jokasen hetken uuestaa, mitkä vietin iskän kaa. Ihan pikku mukulasta siihe asti ku 19.4 viimesen kerran silitin iskän poskee. Herätessäni olin onneelinen ja surullinen samaa aikaa. Katoin kelloa. Voi paska, vähän vaille yks. Ihan turha enää kiirehtii mihkää suuntaa, bussei ei enää mee ja koulu loppuu kahelta. Jäin rauhallisena köllöttelemään pussilakanan sisäänja tunsin, että kaikki on hyvin.

Uudet tuulet puhaltaa!

Oon vellonu epätoivossa. Meinannu peruu koko jutun koulun vaihtamisesta, ollu varma, etten tuu pääsemään Jyväskylään. Ahdistunut ajatuksesta, että jäisin Porvooseen vielä vuodeksi. Eihän se periaattees ois muuttanu mitään. Siinäpä se halusin muutosta. En tiedä miksi. Halusin levittää siipeni ihan kunnolla, saada oman kodin ja näyttää, että pärjään. Ja tämän kaiken mie nytte saankiin. Kesän jälkeen pääsen Jyväskylään suorittaman kolmannen vuoden opinnoistani. Oon niin onnelinen! Meillä on sitten heti oma koti valmiina kun Henkka pääsee Kajaanista.

Tiiän, että tulee olemaan taas jännää ja kuumottavaa lähteä ihan uuteen paikkaan ja kohdata taas ihan tuntemattomia ihmisiä. Mutta hyvin miulla näidenkii marakattien kanssa täällä Porvoossa menny. Melkein kaikki miun  luokkalaiset on miua tänää onnitellu ja on onnellisii miun puolesta, että pääsen täältä rotankolasta pois.

Vähä päälle viikko sitte yks puhelinsoitto mursi miut ihan kokonaan ja tänään sain puhelun joka paikkas miua. Tiiän, että faija on muista ylpee ja tuolta jostain ylhäältä kattoo miun perää vieläkii. Heti kun sain kuulla, että pääsin, ajattelin, että tää on jotenkii faijan ansioo. Se on tuolla yläkerrassa varmaan tehny järjestelyjä ja sen takii nyt miun pienei maailmani muuttuu aika paljo. Helpottaa ajatella, että iskä on nyt miun mukana mihi ikinä meenkään.

Heti ku pääsen kotii ni laitan asuntohakumuksii menemään ja toivon sydämmeni pohjasta, että löydän jonkuu kivan pikku kodin :)

Kai sä vieläkin oot auttamassa?

Mä haluisin nähä sen punasen Opelin viel kerran ajavan meijän pihaa. Kattoo mun huoneen ikkunasta ku astut autost ulos varovasti, ettei metsänvihree huopahattu tipu päästä. Haluisin viel kerran halata ja kuulla sun äänen. Haluun sen kaiken, mikä ei enää koskaa oo mahollista. Nauran ja itken vuorotellen. Oon onnellinen, ettei sun tarvii enää kärsii. Mut se muuttuu itkuks heti ku tajuun, että en enää koskaan saa nähä sua. En saa kuulla, ku kerrot kuin ylpee oot musta. En pääse siun kyyissä Porvoosee. En voi soittaa ku on hätä. Se ihminen, kelle on aina kaiken voinu kertoo, on nyt poissa. Haluun nähä sun naurusta vipattavat viikset vielä kerran. Miks tän piti mennä tällee? Oon kuitenkii vaa keskenkasvanun kakara, joka on ihan hukassa.