Tässä mie istun nyt, kannettavan kanssa Coffarissa ja teen muuttoilmotusta. Olo on helpottunu. Viimesin viikko on ollu samalla helvetti ja helpotus. En oo jaksanu ajatella enkä vakuutella ihmisille, että toimisin oikein ja että tässä kaikessa ois ees jonkuulainen järki. Tuskin uskon siihe itekkään. Joskus on pakko muuttaa suunitelmii lennossa.
Ai miksikö? Empä tiiä. Siksi, että pystyn siihe. Siksi, etten ajattele. Siksi, että ei Kausalaa miulla jääny hirveen paljo. Ja kyllä, lähdin karkuun, tavallaan. Mutta ne ketä jäi etelään on kultaakii kalliimpia miulle. En suurimmalle osalle ees sanonu "hyvästejä" mie vaan lähin. Tuntu oudolta, pelottavalta, ilkeeltä, mut samalla hyvältä laittaa vaan viesti "kävin hakemassa kamat teiltä, jätin avaimen pöydälle, nähää joskus" Ei mitään hyvästejä. Mie en semmosee pysty. Miun hyvästit oli siinä ku itkin koko keskiviikko-torstai yön. Oisin halunnu herättää ja sanoo, että tulee ikävä. Soittaa kaikille miullekkii ja kiittää. Mut en pysty sellasee.
En oo kadonnu mihkää, oon va vähä kauempana ja toki meen viel käymää kausalassa. Mut siihen on toivon mukaa pitkä aika. Tarviin nyt etäisyyden sinnesuuntaa ja lähemmäs sen tai siis hänet kuka täällä on. Nyt tälle älyttömälle säätämiselle tulee stoppi. Nyt on aika selvittää omaa päätä eikä juosta auttamassa ketää muita. Jos vaikka nyt osaisin keskittyy itteeni?
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista