Oon vellonu epätoivossa. Meinannu peruu koko jutun koulun vaihtamisesta, ollu varma, etten tuu pääsemään Jyväskylään. Ahdistunut ajatuksesta, että jäisin Porvooseen vielä vuodeksi. Eihän se periaattees ois muuttanu mitään. Siinäpä se halusin muutosta. En tiedä miksi. Halusin levittää siipeni ihan kunnolla, saada oman kodin ja näyttää, että pärjään. Ja tämän kaiken mie nytte saankiin. Kesän jälkeen pääsen Jyväskylään suorittaman kolmannen vuoden opinnoistani. Oon niin onnelinen! Meillä on sitten heti oma koti valmiina kun Henkka pääsee Kajaanista.
Tiiän, että tulee olemaan taas jännää ja kuumottavaa lähteä ihan uuteen paikkaan ja kohdata taas ihan tuntemattomia ihmisiä. Mutta hyvin miulla näidenkii marakattien kanssa täällä Porvoossa menny. Melkein kaikki miun luokkalaiset on miua tänää onnitellu ja on onnellisii miun puolesta, että pääsen täältä rotankolasta pois.
Vähä päälle viikko sitte yks puhelinsoitto mursi miut ihan kokonaan ja tänään sain puhelun joka paikkas miua. Tiiän, että faija on muista ylpee ja tuolta jostain ylhäältä kattoo miun perää vieläkii. Heti kun sain kuulla, että pääsin, ajattelin, että tää on jotenkii faijan ansioo. Se on tuolla yläkerrassa varmaan tehny järjestelyjä ja sen takii nyt miun pienei maailmani muuttuu aika paljo. Helpottaa ajatella, että iskä on nyt miun mukana mihi ikinä meenkään.
Heti ku pääsen kotii ni laitan asuntohakumuksii menemään ja toivon sydämmeni pohjasta, että löydän jonkuu kivan pikku kodin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti