Happy Birthday My Dear Blog !

Tänään (periaatteessa huomenna) miun rakas blogini täyttää vuoden! En oikee osaa hahmottaakkaa kuinka paljo miun oloa tän kirjottaminen on helpottanu. Kesti tosin pienoinen tovi, kunnes viiltely ja ylimääräset lääkkeet vaihtu kokonaa kirjottamisee. Kirjottamisesta oli muodostunu pikku hiljaa miulle ahdituksen helpottaja, paheet jäi pois.

Alkuperäinen "Elämän päätepysäkillä"-nimi vaihtui jokin aikaa sitten nykyiseksi (There Is Hope ♠) En enää nähny syytä synkistellä turhaan, joten vaihdoin nimen ja muutin ulkoasua.

Eli blogi on muuttunu ja samoin mie, yllätys,yllätys. Päätin aluksi, etten piilota mitään tekstejäni. En mitään. Toisin kävi, piilotin sen kaiken minkä halusin unohtaa. Hautasin ihmisuhdesotkut,ainakin suurimman osan luonnoksien sekaan.

Muistan kuinka suunnittelin kauna blogien alottamista. Osaisinko mie, uskaltaisinko, kehtaisinko, oisko pokkaa? Kyllä, kyllä, kyllä ja oi kyllä. Kevät on aina pahinta aikaa ja sen takia syttyi kipinä blogii. En oo ollu mitenkää kovinkaa aktiivinen omasta mielestäni, mut itselleni tavallaa tätä kirjotan vielkii, että luovuus pääsee jotenkii valloillee ja mieli pysyy virkeenä, sekä edelleen puran ajatuksiani ja ahistusta, jos sitä satunnaisesti pääsee sisääni kertymään.

Kauan pyöritin teksteissä menneitä asioita, synkkää ja ikävää massaa vyöryi kirjaimien muodossa tänne. Vertailin vuoden takasia tekstejä siihe mitä myöhemmät kantaa sisällään ja ero on syntyny. Positiivisempaan suuntaan mennään. Useimmiten kylläkin kun kirjotan se on deeppiä shittiä, mut ei voi minkään. Kun kirjottamisen halu syttyy, ni sormet tanssii rumbaa näppäimistöllä.

Kiitos lukijoille, kun ootte olemassa ja jaksatte lueskella näitä miun  raaputuksia :) 

tästä se kaikki alkoi...

...ja jotakuinkin tälläistä se on tänään.

Pieni muutos puutos on tapahtunu :3

Kun sä katsot peiliin, mitä sä näät? Sä oot aarre hänen silmissään.

"Tuntuu niin pahalta, liikaa kilometrejä meijän välissä ja tiiän, että välimatka kasvaa koko ajan.

 Lähit alle tunti sitten ja nyt jo haluisin siut toho vieree.

 Ihan kiinni muhun. 

Haluisin kuulla sun äänen, nähä ne kasvot,

 jotka kätkee taakseen sen kaiken mitä rakastan. 

Tuntee sun huulet mun iholla, nukahtaa sun viereen, 

sun kainaloon, just siihe missä on kaikista turvallisin olla. 

Oon heikko, riippuvainen susta. 

Ei, vaan riippuvainen meistä. 

Täst kaikesta mitä me ollaan, siitä mitä me ollaan rakennettu meijän välille. 

Olo on pelokas kun tajuun, että ihan tosissani rakastan. Iso sana."

Näin mie eilen illalla kirjottelin ja pohdiskelin, edelleen pohdiskelen. Ennen ajattelin, että jos ihminen rakastaa se on heikko. Koska joku toinen merkitsee sille paljon. Rakastuminen ja rakastaminen oli pelottavaa. Se kuulosti sairaudelta, joltain tappavalta. Katoin oudosti ja halveksuvasti onnellisia pareja kaupungilla, jotka tuli vastaan. Se oli ällöttävää. Niistä ihmisistä näki, että ne on onnellisia ja riippuvaisii toisitaa. Ne hengitti toistesa kautta. Ne oli heikkoja mun mielestä.

Nyt ymmärrän, ettei se oo heikkoutta. Ei mitää sinne päinkää. Mut edellee pidän, sitä tavallaa heikkoutena. Joten oon sua varten heikko, etten työnnä sua pois. En haluu olla liian ylpee ja itsekäs, haluun pitää sut lähellä. Tiiän, ettet oo menossa minnekkään, enkä miekään oo, sie tiiät sen myös.

Kevät on hankalaa aikaa, vaikka päätin ettei se enää ois. Juuri nyt jokainen siun sanas tuntuu erityisen hyvältä, ku oot siinä vieressä ja kuuntelet, et säiky pois. Ymmärrät, välität ja pidät huolta. Mulle on aina ollu kauhee ongelma se, kuka mä oon. Oon ollu hukassa ja koko ajan kyselle iteltäni kuka mie oon. Oon tienny, että miussa on monii puolii, sellasiikii mistä en tykkää ja mistä haluisin eroo. Musta on kanssa tuntunu usein siltä, että kaikki ei nää sitä kaikkee mitä mussa on. Että ihmiset on sokeita niille mun puolille, tai että mie piilotan ne sitte muilta. Sitte sie tulit ja aloit näkemään mun jokaisen puolen. Myös ne mitä muut ei ollu aikasemmin nähny, ja ne mistä en ite tykkää. En oikee ikinä oo myöskää osannu kuulla kohteliaisuuksii, mie aina väitän vastaa, melkeimpä poikkeuksetta. Sulle en väitä vastaa. En pysty, en kehtaa, ei oo tarvetta. Kaiken mitä sanot ni uskon. En voi olla uskomatta, en voi olla kuuro sille kaikelle hyvälle mitä sanot, tunnen vaa itteni hyväks tämmösenä. Niin paljon mä luotan, uskallan, välitän ja arvostan. Haluisin muuttaa itestäni niin paljon, haluisin olla erillainen, parempi tai jotaa sen suuntasta. Mutta kun sie sanot, ettet muuttais miusta mitään, silloin mun tekis mieli väittäävastaan, inttää, olla itsepäinen, mut kuitenkii tyydyn uskomaa sen. En alota väittelyy siitä, koska tiiän koko ajan, että oisin väärässä.

Ymmärrät mua ku kiukuttelen lapsellisesti, temppuilen muuten vaa, oon hankala, oon ajattelematon, oon typerä. Koska tiiät minkä takii. Et nää asioita niin mustavalkosesti ku moni muu. Jos et tiiä koko totuutta, et keksi loppuja. Eikä sen tarviikkaa keksii, koska kaiken voin sulle kertoo, siinä menee ehkä hetki ku mietin miten asian kerron, mutta miun suusta se asia kumminkii ennen pitkää ulos tulee.

Tänään minä olin minä.

Aloin jostain syystä miettimään yhtä hölmöä asiaa, mitä oon jo lapsenna miettiny. Vaikka sille tiiänkii vastauksen. Aloin miettimään ja pyörittämään päässäni niinkin omituista asiaa ku omaa nimeäni. Pienenä häpesin sitä aivan suunnattomasti. Se oli niin outo. Ruma. Semmonen töksähtävä ja tönkkö. Marikki? Ei se miun mielestä ollu ees nimi. En varmaan koskaan uskaltanu äitillekkää sanoo, että mun mielestä miun oma nimi on ihan hirvee.

Muistan ku olin vielä ala-asteella pienessä kyläkoulussa ja kesken koulupäivän ku olin menossa välkälle, otin takkiini naulakosta, jossa jokaisen oma paikka oli merkitty nimilapulla. Sitte joku nainen kyseli kaikilta kuka on Marikki. Ikinä ennen en ollu sitä naista nähny. Sitte ku se löysi mut se selitti, että se käy jossain joogassa mikä järjestetään siinä meidän koululla ja oli viime iltana laittanu takin mun naulakkoon ja alkanu miettimään mun nimeä. Se oli sen mielestä kaunis ja erityinen. Se nainen katto mua jotenkii oudon tuntevasti ja herkästi. Kaikki opettajat ja muut oppilaat ties, että oon ihan täysin rasavilli kakara, mut se nainen ties varmaanki myös millanen oon mut se hymyili mulle tosi nätisti. Sitte ennen ku se lähti, se kerto, että se on raskaana ensimmäisellä kuulla. Se kysy multa lupaa, saako se nimetä sen lapsen Marikiksi jos se vaan on tyttö. Olin tosi hämmentyny. Vielä lähtiessään se sano, että haluaa sen lapsesta tulee juuri sellanen ku mie oon.

Mun nimestäoon väännetty kaikenlaista, oon samalla Mauri, Maissi, Marnikki, Maikki, Marikka, Make, Martziaano, Rimanyrkki, Mauriitzio, Mari, Masi. Mutta ehdoton suosikka sen oikeen Marikin jälkee on Milli. En muista kuka sen keksi, mutta se on mun suosikki jostain syystä. Luulen kanssa, että nimellä on joku tarkotus, koska jostain ihmisestä näkee jo ulospäin mikä sen nimi on mahollisesti.

Mutta mie oon minä. Miun nimi on erillainen, harvinainen, outo, pitkä, vaikee, sitä saa muokattuu ja muovailtuu. Se on minä. Mietin kauan kuka mie oon, millanen mie oon, jos mie lakkaisin vaaa miettimästä ja oisin ihan rohkeesti Marikki.

Kaikkea ei kukaan nää

Pitkän aikaa olin täysin varma siitä, että en kestä ketään ihmistä koko aikaa, eikä kukaan kestä mua. Välillä parikii päivää jonkuu saman ihmisen kanssa tuntu ahistavalta, kamalalta, oudolta, en tiiä miks. Kai pelkään, että kyllästyn tai jotain. Oon ollu niin väärässä ja pelänny turhaa. Tai toinen vaihtoehto oli se, että tulin liian riippuvaiseks jostain. 

Nyt kaikki on tasapainossa. Sanat; "välitän, rakastan, ikävöin" ei tuu robottimaisesti, sen takia, että tiiän, että ne ois kiva siitä toisesta kuulla. Ne ei tuu sen takii, että ois miellytettävä toista. Ne tulee sydämmestä ja niiden merkitys ei katoo tai kulu, nyt en voi kuluttaa niitä loppuun. Ne suurenee ja voimistuu, mut aidommiks ne ei voi muuttuu. Se on mahotonta. Ne on kirkkaita, viattomia ja aitoja, niin paljon kuin voi vain olla.

Mun ei tarvii fiilistellä jotaa rakkaulauluja ja yrittää yllä pitää pakolla semmosta outoo rakkauden huumaa. Se pysyy elossa ja mussa muutenkii. Suudelmat ei oo vaan sitä, että kahen ihmisen huulet koskee toisiaa, siinä on jotain, mitä kukaan muu ei voi nähdä tai ymmärtää.

Muutenkaan kukaan ulkopuolinen ei voi tietää niitä tunteita tai niiden aitoutta, vaan mie ja Henri se tiedetään ja tunnetaan. Se riittää ja on ihan oikein. Mun ei tarvii miettiä onko Henri mun vierellä vielä huomenna, oonko mie varma tästä, voivotella tai jossitella. Niin ku Henrikii asian tiivisti "nyt on vaan me ja tulevaisuus" Ihanan ympäripyöreä vastaus. Se ei sulje mitään hyvää pois. Se pitää sisäällään sen kaiken mitä me ikinä keksitäänkää, mihin elämä meitä kuljettaa. Koska todellisuudessa mikään ei meille oo mahotonta. Pari hassun mutkan kautta asiat käänty sillee, niin ku niiden ois pitänykkii mennä.

Suudelma, mitä jos toinenkin.

Voimakas, pehmeä, lämmin äänesi.

Minä, pienenä, täydellisenä sylissäsi.

Kokonainen päivä ilman kiirettä, monen peiton alla sängyn pohjalla.

Piilossa kaikilta muilta.

Ollaan olemassa vain toisillemme tämä ikuinen hetki.

Anna avaruuden katsoa meitä.

Anna sen hämmästyttää ja luoda tilaa sille kaikelle mikä on edessä.

Lupaa minulle, se kaikki minkä jo tiedän.

Lähelläsi minäkin olen vahva.

Oikeasti, en koskaan edes ole kaukana.

Tässä on jotain mitä muut eivät nää.

-"kulta.."

          -"rakas.."      

                   -"..tan.."

                           -"sinua"

yep, I did it like a BOSS!!

Tänään miun ryhmänohjaaja Sirkku tuli käymää töissä. Nyt oon kotona, enkä enää palaa sinne keittiölle. Sirkku näki heti musta, että mulla oli outo ja paha olla. "sä oot väsyny...". Niimpä. Puhuttiin ja kerroin miks en ollu nukkunu. Lopulta ajauduttii puhumaan mun menneisyydestä, 5. päivästä ja siitä miks oon vielä tässä. Sitte kerroin iskästä ja siitä mikä tilanne nyt on. Että mua mietityttää se, sen takii en ollu oikee nukkunu enkä syöny. Eilen söin ekan kerran kunnolla täl viikolla. 

Sitte Sirkkun kaa tultii siihen päätökseen, että tää työssäoppiminen loppuu tähä. Oon saanu tunnit täyteee aikoi sitte. Sirkku tuntee mut aika hyvin ja ties, että tavottelen näytöstä kolmosta. Sitte päätettiin, että näyttö suoritetaan koululla, että mulla on paremmat mahollisuudet saada siitä tosiaanki se kolmonen.

Nyt kaikki näyttää taas täysin kirkkaalta. Mulle annettii lupa jättää leikki kesken siinä vaiheessa ku olin vielä ehjä. Tiiän, että oisin selvinny ens viikosta ja siitä näytöstä. Pelkäsin, että miulle tulis luovuttaja olo jos nyt lopettaisin, mutta Sirkku ei jättäny mulle oikee muuta vaihtoehtoo ku nyt vaa lepää loppu viikko ja ens viikko mahollisesti. Kuitenkii äitin kaa puhuttii, että jos pyrkisin ens viikoks Porvoosee ja kouluu, etten murehti yksin kotona iskää sil välin ku äiti, Jari ja Ponku lomailee.

Loppu hyvin kaikki hyvin! Nyt on mieli virkee ja vapaa. Etenkii ku tiiän, että viikonloppu ei voi tällä kertaa mennä pielee. Tänään tai huomenna pakkaan laukun ja pääsen hengähtää Joutsan suunnalle. Jokatapauksessa ens yönä nukun hyvin, pitkään eikä tarvii ees nukkuu yksin. Nyt kukaa ei vaadi multa liikaa, hauku, vinoile tai muuten vaa koita hajottaa.

taistele, sinnittele, pidä kiinni tiukasti.

Tän piti olla hengähdys tauko. Vaikka kyl tiesin, ettei tuu olee helppoo. Olin varma, etten kestä ees viikkoo töissä. Se on nähty aikasemminkii, ettei musta oo siihe. Mukamas. Oli kuitenkii, alkaa olee työssäoppimiin loppusuoral. Oon ylittäny itteeni. Miulle on ihan sama, miten kukaan muu arvioi miun suoriutuneen tästä. Jokanen työpäivä on mulle saavutus. Poikkeuksetta joka aamu se on sama tappelu itteni kanssa nousenko ylös ja meen töihi. Ihan sama kuin hyvin edelliin päivä ois menny. Mun ei oo mikää pakko mennä sinne, aina voi keksii valeen ja jättää välii, soittaa ryhmänohjaajalle ja jättää tää leikki kesken. Niin en tee, mie en luovuta. En, en, en!

Se paikka ahistaa mua, ne pari ihmistä, ne keiden kanssa oon siellä. Jokanen moite sattuu. Oon pelkokas. Kyselen koko ajan mitä teen seuraavaks, miten, missä, miksi, millä. Virheet pelottaa ja niistä kuuleminen. En oo niin oma-alotteinen ja reipas, pirtee omaitteni mitä oon koulussa ja koulun ruokalassa. Koko ajan oon varpaillani ja jännittyny. Kestän aina sen pari tuntii ja sitte meen vessaa. Itken sen kaiken ahistuksen pihalle, kasaan itteni ja palaan keittiöö. Kertaakaan en valita niille. En sano, etten jaksa, en pyydä päästä lähtemään, en valita jos joku sanoo pahasti. En tee niin, en voi, en pysty. Mie kestän. Ainakii haluun jokasen luulevan niin. Se on henkinen helvetti. Pelkästään se paikka ja ne pari ihmistä, jotka on siin samas rakennukses, ne jotka satutti mua eniten. Ja sitte ihan vaan silka pelko.

Kaikki muuttu viel pelottavammaks maanantaina. Se päivä oli muutenkii omituinen, töissä oli menny suht kivasti. Puhelin soi. Iskä on joutunu sairaalaan taas. Toistaiseks tuntemattomast syystä. Sitte syy selvii. Aivoinfartti. Vittu. Saatana. Perkele. Helvetti. Teki miel huutaa, raivota, itkee, just siltä seisomalta lähtee Päksii, ettii iskä ja alkaa huutaa sille ihan niin kovaa ku ikinä pystyn. Huutaa, kuinka sen takii joudun pelkää viel enemmän. Pieneks hetkeks ku se unohan sen, että se ihminen on kenen menettämistä miun kaikist aiheellisinta pelätä käy tällee. Ite se on sen aiheuttanu, että kuuluu riskiryhmää. Saanko iskää ikinä ihan iskänä takas? Sitä ei lääkärit uskalla luvata. Oonko koskaa ees iskää tuntenu? en tiiä. Tiiän vaa sen, että pelottaa, vaikka asialle en mitää voi. Ajattelen liikaa, ja murehin asioita, mille en mitään voi.

Tää kaikki on kuitenkii ollu jokseenki helppoo. Joka päivä oon saanu puhuu mietteeni ja ajatukseni ihmiselle, kuka oikeesti kuuntelee ja auttaa, on tukena ja lähellä, vaikka fyysisesti onkii about sadan kilometrin päässä. Rauhotun heti ku kuulen sen tutun lämpösen äänen, silloin mulla ei oo mitään hätää. Hetkeekään miun ei tarvii miettii, välittääkö vaiko eikö, ja välitänkö vai enkö. Se on selvää, täysin kirkas asia.

Huomenna kaikki helpottuu lisää, tää tuki ja turva on oikeesti lähellä. Voin vaa unohtaa, koko muun maailman ja, että huominen työpäivä tulee. Olla sylissä ja olla lähellä, tuntee itteni pieneks ja hyväks, viattomaks, avuttomaks, mut silti olon turvalliseks. Nauraa, olla oma itteni, sanoo kaiken mikä tulee mielee, pussimäyräillä, perseillä, itkeekki jos siltä tuntuu, mut siihe tuskin on tarvetta. Tätä jatkuu koko viikonlopun yli. Pääsen vähä etäämmälle Kausalasta ja satunnaisista ikävistä ihmisistä. Tiiän tasan tarkkaa sen, että siinä vaiheessa viimestään ku käännytään siiihe jo aika tutuks tuulleelle  mutkaselle  hiekkatielle kaikki ahistus ja pelko katoaa. Kukaa ei sinne pääse mua hajottamaan, ei ees mun omat ajatukset.

Se suuri sana.

Oon huono tunneasioissa. En oikee osaa tuntee tai erottaa tunteita toisistaan vieläkään. Monesti oon miettiny osaanko oikeesti välittää, koska vihata en ainakaan osaa. Osaan kuunnella ku toinen puhuu siitä, että se välittää jostain, jos joku on vihanen, jos joku on surullinen, jos joku rakastaa. Mie kuulen ne sanat, ymmärrän ne. Luulin osaavani vaan samaistua suruun, että oisin edellee tunteeton ihan kokonaan. Se miten viime aikoina oon toiminu ja tehny viittaa vahvasti siihen, että oon tunteeton ja paha. Ihan kokonaan en tota rupee kieltämään. Häpeän tekojani, tavallaan. Pienissä määrin kyllä, mutta jos häpeäisin kokonaan ja todella syvästi kieltäisin iteltäni hyvän olon ja onnellisuuden. 

Aloin myös miettimään, onko onnellisuus tunnetilana ihmiselle outo ja vieras. Sellanen mitä on vaikee tuntee ja erottaa. Raja on niin häilyvä, ainakii miulla. Välillä pitää miettii oonko onnellinen vai en. Osaanko edelleenkään olla? Kyllä osaan. Siihen oon saanu varmuuden. Paskempi juttu vaan, että sitä varmuutta ja tunteita piti ettii muutaman mutkan kautta ja kolhia viattomia ihmisiä.

Joo tiiän, en oo viel ees nähny mun seittemättätoista kesää. Oon nuori ja tyhmä, mutten tunteeton. Oon käyny läpi vähä kaikenlaista. Mutta nyt oon oppinu sen, että pakosta ei voi rakastaa tai välittää. Ei vaikka haluais välittää jostain, sitä ei voi oppia. Sen pitää tulla suoraa sydämmestä, järjellä ei oo osaa eikä arpaa siihen.

Musta ei oo puhumaan rakkaudesta, koska ihmiset luulee, etten tiedä siitä yhtään mitään, ainakaan tän kaiken sekavuuden jälkeen. Mut tiedän siitä kuitenkii jotain. Rakkaus on sitä, että toisen ihmisen kipu tuntuu myös sussa itessäs, sitä, että tuntee ittesä hyväks jonkuu seurassa, pystyy olee omaittensä. Pelkää menettää, mutta silti uskaltaa välittää koko sydämmestää. Rakkaus on sellasta, että ei tarvii miettiä ymmärtääkö toinen ihan varmasti sun jokasen sanan, koska ei tarviikkaa ymmärtää, riittää se, että edes yrittää ymmärtää. Rakkautee kuulu se, että pystyy näkemään, hyväksymään ja elämään jonkuu ihmisen kaikkien puolien ja ominaisuuksien kanssa. Yksikään ihminen ei voi aina olla ilonen ja hymyillä. Jotkuu rypee välillä vähä syvemmässä surussa ja hymy on enemmän hukassa, mut jos välittää ja rakastaa ni kestää sen. Rakkaus on korjaava tunne. Se on ainut lääke, joka pystyy poistamaa arpia ja pitämää menneisyys haamut kaukana. Rakkaus on tavallaa pieni sana, mutta se pitää sisällään niin monta pientä asiaa, joilla on suuri merkitys. Rakkaus ja välittäminen on liimaa, joka pitää ihmisiä kasassa. Niin mie ainakii tän asian näkisin.